Heidän ilonsa oli nähtävästi juuri ollut alkamassa silloinkuin Henrik tuli, sillä huoneessa oli verrattain vähän savua ja muutenkin oli jotenkin siistiä. Pullo oli juuri alotettu.
— Ei tämä minun ystäväni publikaaneja halveksi, — sanoi Henrikin toveri tytölle ja retkahti sohvalle istumaan, vetäen tytön mukaansa. — Kaadappas sinä Henrik meille.
Mutta ennenkuin Henrik ennätti mitään tehdä, nousi tyttö seisaalleen ja kaatoi lasit täyteen, ja istui uudestaan, yhä enemmän ujostellen Henrikiä. Hänen ohimonsa punottivat ja hän aina käänsi silmänsä pois, kun Henrik katsoi, mutta katsoi itse herkeämättä Henrikiin, silloin kuin tämä ei katsonut.
Isäntä koetti ylläpitää leikkisää ja vapaata suhdetta ja kiirehti juomista. Henrik ei juonut omaa lasiansa, vaan istui hajareisin tuolilla, kädet selustimella.
— Tämä minun ystäväni, — sanoi isäntä tytölle, osoittaen Henrikiä, — kehoittaa aina minua naimisiin.
Näistä sanoista Henrik nyt selvästi näki neuvoneensa ennen väärin. Ei hänen olisi pitänyt neuvoa naimisiin, vaan siihen mitä Johannes ja mitä Henrikkin piti ylimpänä itselleen. Ainoastaan se seikka, ettei hän ollut antanut toverilleen täyttä arvoa, saattoi hänet neuvomaan tälle jotakin muuta kuin mitä itselleen piti ylimpänä.
Tyttö nousi, aivankuin pinteestä päästen, istualtaan, ja täyttäen taas lasit sanoi rohkealla ja huolettomalla äänellä:
— Tietysti naimisiin. Värner, enkös minäkin ole sitä sanonut sinulle: mene sinä naimisiin. — Kippis! — sanoi hän sitten nostaen lasiansa, Henrikin kanssa juodakseen.
Henrik otti lasinsa, kilisti tytön kanssa ja vei huulillensa.
— Ei, ei, — sanoi nyt hänen ystävänsä hätääntyneenä, estäen häntä.