He ensin äimistyivät, mutta sitten keksivät ruveta molemmat nauramaan.
— Jassoo että me menisimme naimisiin? ha-ha-ha-ha.
Mitään sen hassumpaa ei Henrik olisi voinut sanoa.
Mutta eivät he kumpikaan nauraneet luonnollisesti loppuun asti, vaan nauru keskeytyi ja molempien suut jäykistyivät.
Ainakin tyttö punastui. Toinen taas, tietämättä mitä sanoa, sihisteli nolona hengitystään, ja hieroi kiivaasti keskisormellaan sohvapuuta.
Syntyi epämiellyttävä äänettömyys, ja kun he eivät voineet nauraa, otti Henrik tällä ajalla kaikki ohjat käsiinsä. Huomattuaan molemmat kyllin nöyrtyneiksi, jatkoi hän samalla rauhallisella äänellä:
— Enhän minä tarkoita, että te menisitte vihille eli että noin oikein papin kanssa —, mutta vaan että päättäisitte olla elämättä kenenkään muun kanssa.
Tohtori istui punaisena ja äänetönnä eikä kehdannut katsoa minnekään. Heidän viinipullonsa seisoi avattuna, siitä oli vaan vähän juotu. Pullon suusta otettu tinatötterö makasi rutistettuna vieressä, ja siinä oli suuri, pinnistyksen jälkeen paisunut ja murentunut korkki. Tyttö istui sohvan toisessa päässä ja katseli pois syrjään, toisella kädellään hermollisesti repien sohvapäädyn tupsua.
— Mitäpä se siitä paranisi, — sanoi tohtori vihdoin, liikahtaen, ja katsomatta Henrikiin.
— Ei muuta, mutta ajattelen, että te koettaisitte toistenne avulla päästä vapaaksi liikanaisuudesta, — ja ehkä sitten kokonaankin vapaiksi toisistanne.