Niin iloista kuin Henrikin olikin saada kirje Gabrielilta ja lukea tämmöisiä ystävyyden sanoja Ingridiltä, jonka hän luuli ikipäiviksi jäävän hänelle vihamieliseksi, oli tämä kirje Henrikille kumminkin aivan käsittämätön, täydellinen arvoitus. Hän luki ja luki sitä, osasi sen vihdoin ulkoa ja kertoi sitä itselleen voidakseen näin ehkä paremmin ymmärtää, koetti erilaisella painolla lukea samoja paikkoja. Ei tullut mitään valoa. Mutta sitten hän rupesi toistamaan: Heddi, Heddi, ja alkoi hämärästi muistella Gabrielin kertoneen jostakkin Heddistä, Ingridin sisaresta, joka oli joutunut harhateille.
Ja silloin Henrikin sydän yhtäkkiä lämähti.
Hän ei uskaltanut loppuun ajatella heräävää aavistustansa, siinä pelossa, ettei se sitten kuitenkaan niin ole.
Hän meni suoraa päätä ystävänsä luokse.
Tämä oli kotona.
Hän tuli avaamaan ovea Henrikin koputukseen.
Oli lähes puoli vuotta siitä kuin he viimeiksi tapasivat toisensa.
Hänellä oli nyt alaspäinen kaulus. Tukka oli kammattu sivujakaukselle ja vedellä kasteltu. Kasvot olivat entisiltään punaiset, mutta kiillottomat, niinkuin pesun jälkeen, ja kaikki vaatteet tuntuivat väljentyneiltä.
Tervehdysten jälkeen hän sanoi lapsellisella iloisuudella:
— Tiedätkös minä aijon antautua apteekkialalle, ja muutan täältä pois. Minä voin saada pienen apteekin eräässä kauppalassa. Siellä ei häntä kukaan tunne eikä minua. Niin, — sillä minä luulen asian loppuvan siihen, että me ehkä sittenkin menemme naimisiin, — ymmärräthän, on vähän vaikea ihmisten tähden — tai en tiedä sentään. Saa nyt nähdä.