— No niin, niin, — sanoi Henrik, vaivalla salaten iloansa. — Mutta kuulehan, rakas Värner, sano minulle kerrankin, kuka on se tyttö.
— Niin, älä nyt ihmettele, mutta sitä en todellakaan tiedä, hän ei koskaan tahdo puhua omaisistansa. Turussahan minä sen kanssa jo tutustuin, mutta kuka niistä bufetoista ottaa selkoa.
— Turussako?
— Sinua hän sanoo tuntevansa hyvin ja tietää kaikkien omaisiesi nimet.
— No etunimi vaan?
— Lulu'ksi on häntä sanottu, mutta hänen oikea nimensä on Hedvig.
Kun Henrik tuli kadulle oli suuri riemu hänen sydämmessänsä.
"Voi teitä, kun kuljette siinä ettekä aavista!" — ajatteli hän ihmisiä, jotka liikkuivat kadulla jokapäiväisissä asioissaan ja ajatuksissaan.
Huoneeseensa tultuaan hän olisi mielellään langennut vaikka polvilleen, mutta tuntui että se olisi vienyt häntä kauemmas siitä missä hän oli.
Hän kävi ajatuksissaan läpi kaikki tähän asiaan kuuluvat tapaukset ja suhteet, luki uudestaan Gabrielin kirjeen ja Ingridin liikuttavat kiitollisuuden purkaukset, ja hänen ihmetyksensä kasvoi kasvamistaan eikä sille vihdoin ollut rajoja — —