Ja kuitenkin hän oli yksi veljeksistä, oli saman isän ja saman äidin poika, ja vaikka oli kookkaampi muita, muistutti kasvoiltaan äitiä enemmän kuin kukaan heistä.
Muut veljekset häntä ikäänkuin eivät huomanneet, tai eivät ottaneet lukuun, sillä vaikka hän oli kaikkia heitä väkevämpi, hänellä ikäänkuin ei ollut omaa tahtoa, vaan hän leikki aina sitä mitä muut keksivät, ja totteli muita. Uunoakin, vaikka tämä oli nuorin.
Hänellä ei ollut koskaan ollut halua lukuihin. Kesäisin hän oli kiiriskellyt haoissa, laitellut kaaripyssyjä ja tavoitellut käsiinsä kaikellaisia lintuja, hiiriä ja oravia, siirrellyt muurahaispesiä paikasta toiseen, pannut niitä tappelemaan keskenään. Talvisin hän taas mieluimmin oleskeli tallissa ja renkien mukana töissä. Ja saattoi olla ulkona aamusta iltaan. Ei hän tiennyt sen parempaa kuin istua multakuorman kuskina. Ja hänen hartain toivonsa oli muuttaa kokonaan renkitupaan, jossa ei joka kerta sisäänastuttua saanut toria siitä, että toi mukanaan tallin hajua, kuten nyt ruokasaliin ja saliin tullessa. Mamma ei voinut käsittää, mikä ihme sitä poikaa veti renkien luo, pappa ei ottanut asiaa ajatellakseen, vaan torui Gabrielia mamman pyynnöstä, kun ei mamman omista sanoista enää ruvennut olemaan apua. Gabriel lähetettiin kouluun niinkuin muutkin pojat. Mutta vuosi vuodelta kävi luku häneltä yhä huonommin. Toiselle luokalle hän oli jäädä kolmanneksi vuodeksi, pääsi kuitenkin armosta kolmannelle, mutta täällä hän peräti jätti lukemisen. Sitäpaitsi hän oppi yhä enemmän kujeilemaan, ikävää karkoittaakseen, ja vihdoin alkoi kuulua opettajien puolelta ehdotuksia, että poika otettaisiin kokonaan koulusta. Niin tapahtuikin. Pappa koetti alussa itse lukea hänen kanssaan, mutta hermostui tästä siihen määrään, ettei tuntenut lopulta itseänsä: hän näki, että rupeisi suoraan vihaamaan omaa poikaansa, jos vielä jatkoi opetusta. Ja niin jäi sekin asia. Gabriel oli jo kasvanut yli nuorukaisijän. Hän oli ehtinyt tottua pois renkien töistä ja osasi laiskotella. Eikäpä niistä töistä muuten kukaan kiittänytkään. Häntä huvitti sen sijaan kaikellaisten keksintöjen toimeenpaneminen. Siinä kaukaisessa toivossa että hän vielä saisi halua luonnontieteihin, kuten Linné muinoin, salli mamma hänen käyttää yhtä huonetta renkituvan vieressä jonkinlaiseksi lintutarhaksi. Gabriel asetti sinne kuusen näreitä ja keräsi punatulkkuja, tilhiä, ristinokkia ja muita talvilintuja, joita hän onkivavan päähän kiinnitetyn jouhiansan avulla osasi pyydystää elävinä käsiinsä. Mamma olisi kärsinyt huoneen hirmuista siivoa ja hajua, mutta se osoittautui muuten sopimattomaksi: linnut kuolivat savuun, joka kärysi huonosta uunista, ja kun ei parempaa huonetta voinut saada, jäi koko asia sikseen. — Perpetuum mobilea hän myöskin koetteli laittaa, ja sai pienten sähköpatterien avulla kaksi pyörää käymään. Mutta heti kun ne kävivät, ei asia enää huvittanut häntä.
Hänellä oli sitten aika hyvä käsiharmonikka. Sillä hän taisi soittaa koko pitkän iltapäivän jossain tallin vinnillä, kun isä oli poissa kotoa eikä voinut kuulla. Myöskin oli hän ottanut tavakseen käydä harmonikkansa kanssa jossain tuttavien poikien luona ja oli joskus jo renttuillutkin näiden kanssa. Vähitellen hän ei enää välittänyt siitä, että pappakin kuuli pihan perältä hänen harmonikkansa jankutuksia.
Mutta kerran hän soitteli jo vintikamarissa, ja silloin se tuli hänen asioilleen ratkaisu.
— Käske Gabriel alas, hetipaikalla! — sanoi pappa Uunolle. Uuno säikähti papan terävästi tuijottavaa silmää ja kalvenneita suupieliä. Hän meni nopein askelin, sydän kurkussa vinninrappusia ylös.
— Pappa käski sinun tulla alas, — sanoi hän vintikamarin ovesta Gabrielille, joka virui vuoteessa, ja huoletonna soitteli liimalta haisevaa harmonikkaansa.
Gabriel, ihan kuin olisi aavistanut jotain, nousi nopeasti, ja meni
Uunon edellä alas, harmonikka kainalossa. Uunosta näytti, että
Gabrielkin oli kalvennut.
Pappa odotti alhaalla, vintikäytävän oven luona. Kun Gabriel oli tullut alas ja sulkenut oven jälkeensä, aikoi hän mennä pari askelta eteenpäin, mutta pappa seisoi ihan liikahtamatonna hänen edessään, niin että Gabrielin oli perääntyminen ja hän painoi silmänsä alas.
— Jo kauan olen minä katsellut sinun elämätäsi. Sinä näyt pitävän tätä kotia paikkana, jossa on mukava vetelehtiä ja renttuilla. Anna tänne tuo kapineesi!