— Älä sano, ei sitä tiedä. Kun hän vaan kerran löytää oikean alansa — —
— Alansa! Tuota sanaa en voi sietää. Mies on jokapaikassa alallaan. Mutta vetelykset eivät koskaan pääse oikealle alalleen, sillä heidän oikea alansa on laiskuus.
Henrik punastui, mutta peitti sen siihen, että rupesi molemmin käsin hieromaan tomua kasvoistaan ja sanomaan, että hirveätä on istua näin kauan junassa.
Hetken aikaa vaitioltuaan Uuno rupesi jälleen tiedustamaan Gabrielista.
— Eikö hän jo suorittanut jotain pannututkintoa, vai mikä se oli? — kysyi hän.
— Niin niin, mutta katsos niitä on kaksi tutkintoa, ja toisessa hän ei tainnut läpäistä.
Sitten he eivät taas pitkään aikaan puhuneet mitään, vaan miettivät kumpikin itsekseen.
IV LUKU.
Gabriel oli perheen vanha suru.
Hänen historiansa kulki jo entisen kotonaolon aikana niinkuin erillään muista veljeksistä. Mutta kotoa lähdettyä se erosi muista niinkuin virran haara, joka on kääntynyt omille urilleen ja jättäen muut laskenut ihan toiseen veteen. Sentähden, kun hänestä rupeaa kertomaan muiden veljesten rinnalla, on niinkuin äkkiä tulisi laajalta niityltä tiheään metsään, — niityltä, josta on näkynyt taloja ja on ymmärtänyt paikat ja suunnat, — metsään, jossa ei näy kuin läheisimmät puut eikä ole tietoa etelästä eikä pohjoisesta.