— Minä sähköitän.
— Ei, ei, se maksaa paljon ja on vaikeampi toimittaa.
Yksi veturitallin suurista porteista oli auki ja pimeydestä tuikki pienen lampun valo.
— Mene sinä tuosta ja odota minua, — sanoi Gabriel osoittaen porttiin ja meni itse johonkin konttorihuoneeseen, josta loisti vähäinen valo uutimen takaa.
Kun Henrik tuli lähemmäksi porttia, jomotti ihan sen suulla Gabrielin veturin mahtava hahmo. Sen etulyhdyt eivät olleet vielä sytytetyt, mutta se pihisi hiljaa ja levitti lämpimyyttä ympärilleen. Henrik meni sisälle talliin. Siellä erotti pimeydestä myöskin muiden veturien muodot, jotka kaikki näyttivät satumaisen suurilta tässä pimeässä hiljaisuudessa. Mutta ei yksikään pihissyt niinkuin Gabrielin. Lamppu paloi peräseinällä, jonka nokeentunutta rappausta se valaisi pitkälle ylöspäin. Lämmittäjä kulki öljyastian kanssa vandrinkilla, pieni lyhty kädessä. Sitten hän hyppäsi alas ja meni veturinlyhtyjä sytyttämään. Muita ääniä ei kuulunut.
Gabriel palasi ja alkoi tarkastella veturiansa.
— Omaa veturia voi rakastaa ihan kuin lastansa, — sanoi hän, kumartuen katselemaan pannun alle, molemmat kädet takkinsa taskuissa.
— Mutta eikö ne kaikki ole ihan yhdenlaisia?
— Ei, kyllä niissä on suuri ero. Minä tunnen tämän kaikki tavat ja ominaisuudet.
Sitten Gabriel ojensi kätensä Henrikille.