— Ettet panisi noin sydämmellesi, — sanoi Henrik.
— Mutta minustahan tämä kaikki on riippunut! — sanoi Gabriel, istui, ja pidätetty itku rupesi häntä tärisyttämään.
Kummakseen ei Henrik voinutkaan enää lohduttaa Gabrielia, sillä hän tuli ajatelleeksi, että jos hän olisi mennyt Hannan kanssa kihloihin ja naimisiin, niin se kaikki olisi, aivan niinkuin Gabriel sanoi, riippunut todellakin melkein yksin hänen tahdostaan. Hän nyt yhtaikaa sekä iloitsi, ettei ollut mennyt naimisiin, että olisi lohduttanut Gabrielia, joka soimasi itseänsä. Mutta niin hirveästi kuin olisikin tehnyt mieli lohduttaa, mitään lohdutusta hän ei voinut keksiä.
Kello 10 aikaan illalla, kun oli jo varustuttu yövalvomista varten, kuului portilta kova kolkutus. Gabriel meni aukasemaan. Se oli käsky ylimääräiselle junalle. Hänen täytyi jättää kotinsa koko yöksi. Henrik ei voinut tukahduttaa ajatusta, että tämä oli sentään liian kovaa kohtalon puolelta. Mutta Gabrielissa ei tämän viimeisen iskun vaikutus kuitenkaan näkynyt niin kuin olisi odottanut. Hän tuli päinvastoin yhtäkkiä päättäväisen näköiseksi, ja rupesi vetämään pitkävartisia jalkaansa. Hän kävi Ingridinsä luona ja Ingrid oli kesken tuskia taputtanut häntä kädelle ja sanonut:
— Jumala siunatkoon sinua, ellemme enää tapaa!
Gabriel tuli sieltä huulet yhteen puristettuina, rotevana ja pelotonna, eikä hänessä näkynyt vähintäkään nureksimista kohtalon kovuudelle. Joku antoi hänen käteensä pienen korin, josta taas näkyi maidolla täytetty olutpullo; hän veti mustan sadetakin yllensä, otti korin käteensä ja rupesi lähtemään.
Henrik silloin myöskin heitti ylleen palttoonsa ja läksi häntä saattamaan asemalle.
He kulkivat nopeasti puhumatta keskenään sanaakaan. Ajatukset menivät niin yhtäänne, ettei tarvinnut puhua.
Vasta kun he jo lähestyivät suurta, puolipyöreää veturitallia, sanoi
Gabriel:
— Ja jollen palaisi aamuksi, niin lähetä kirje Pietariin päin, vastaantulevalle junalle numero 12.