Henrik oli tullut tavallaan "sopimattomaan aikaan", vaikka Gabriel väitti asemalla iloisena, ettei parempaan aikaan olisi voinut tulla. He odottivat pienokaista Ingridille.
Tuo sama Gabriel, jonka Henrik oli nähnyt niin miehekkäänä ja rauhallisena pimeässä yössä lennättelevän kiskoilta kiskoille mahtavaa, rämisevää, höyryissään sihisevää ja pohahtelevaa veturia, hän nyt, kuultuaan kätilöltä, että "se alkaa", taittui kuin ruoko ja hätääntyi kuin lapsi.
Henrik tahtoi vetäytyä pois jonnekin muualle siksi aikaa, mutta Gabriel ei päästänyt ja piteli hänestä kiinni niinkuin viimeisestä turvastaan.
Molemmat he olivat ensikertaa tämmöisessä tilaisuudessa.
Ja kun iltapuoleen alkoi oven takaa kuulua voivotuksia, jotka toisinaan yltyivät repiviksi tuskanhuudoiksi, hätääntyivät he molemmat: Gabriel riuhtaantui sisälle ja tuskin saatiin palaamaan; Henrik taas seisoi vapisten ikkunaa vasten ja kokosi voimia maltin säilyttämistä varten.
Aina kun kätilö vähänkin näyttäytyi ovella, hyökkäsi Gabriel tiedustelemaan. Kätilö vastasi lyhyesti aina samalla tavalla, että asiat menevät säännöllisesti, mutta että luultavasti tulee kestämään kauan. Hän ei tarvinnut kuin vähänkin kiirehtiä ovissa tai hermostuneesti pyytää jotakin, niin Gabriel jo luuli että kaikki tyyni on hukassa.
Illalla he olivat yhdessä, Gabriel ja Henrik, viereisessä huoneessa. Gabriel milloin nousi kävelemään milloin taas istui tuskallisessa levottomuudessa. Lamppu paloi hiljaa sihisten ja ulkona soi ränni yksitoikkoisesti sadeveden tippuessa.
Henrik istui ja mietti mitä hän voisi sanoa kaikkein parasta Gabrielille lohdutukseksi. Hän tuli ehdottomastikin vanhaan filosofiaansa:
— Ajatteles, — sanoi hän, — että se mikä tässä nyt tapahtuu on oikeastaan ihan jokapäiväinen asia, — on laskettu, että ihmisiä syntyy noin kaksi joka minuutti.
— Mitäs se tässä auttaa, — sanoi Gabriel ja nousi huokaisten jälleen kävelemään.