Gabrielilla oli siellä hyvin pieni, mutta kaksikerroksinen rakennus korkean lauta-aitauksen sisällä. Kun hän saattoi Henrikiä junalta luoksensa, ei Henrik aavistanut mitään ennenkuin eräässä kohdin kyläkadulla Gabriel yhtäkkiä pysähtyi ja sanoi:
— Tässä.
Hän avasi aitauksen oviportin ja he pujahtivat pienelle pihalle, jossa oli kuljettava lautaista käytävää myöten kanakopin, läätin, tuuheitten georgiinein, taimilavan ynnä muun sekaisen ahtauden välitse.
Kun Henrik seisahtui katselemaan ympärilleen, sanoi Gabriel.
— Äläs nyt, äläs nyt, — tämä kaikki on minun, mutta me katsomme sitä sitten, tule ensin sisälle.
Mentiin sisälle.
Heidän astuttuaan eteiseen, vilahti siellä jokin naishenkilö ovesta oveen. Sillä oli valkoinen esiliina ja valkoinen myssypäähine. Gabriel saavutti sen, ja Henrik kuuli Gabrielin hätäisesti kysyvän:
— "Kuinka on?" — sekä näki hänen kalpenevan saatuaan jonkun kuiskauksen vastaukseksi.
— Noh? — kysyi Henrik.
— Se alkaa! — vastasi Gabriel vapisevin huulin, aivan hajalleen hämmentyneenä.