— Ei semmoisia paikkoja ole kuin juuri muutama, — sanoi lämmittäjä jylhällä, korisevalla äänellään.
Taivas ei ollutkaan niin pimeä kuin näytti sähkölamppujen päällä, vaan oli hieno kuutamo, ja kuu paistoi toiselta puolelta kopin ikkunan läpi ja voitti silläpuolen himmeän lampun valon. Kuun viheriäinen kiilto näkyi erään vaskisen konepislaakin päällä, ja sitä katsellessa Henrik muisti jossain ennen nähneensä ja tunteneensa samoin. Se oli kauan-kauan sitten kotona pappilassa, mamman korupöydän lakeeratulla jalkakiehkuralla.
Ja kun hän nyt katsahti Gabrieliin, tuntui Gabriel hänestä suurelta sankarilta heidän muiden rinnalla.
Ennenkuin Henrik huomasikaan, oli veturin jäljessä pitkä jono korkeita ja totisia boggievaunuja, ja juna liukui hiljaa takaperin jälleen asemahalliin. Ei hän myöskään huomannut milloin oli tapahtunut se, että Gabriel ja lämmittäjä olivat alkaneet syödä, mutta lämmittäjällä vaan oli esiinvedettynä mytty, joka oli auki ja jossa näkyi myöskin paperitötterö, lihapalanen ja maidolla täytetty olutpullo. Gabriel vähä väliin pisti kätensä sinnepäin ja puhuessaan Henrikin kanssa sitten syödä mutusteli.
— Koska siis tulet käymään? — sanoi Gabriel vihdoin, osoittaen sillä myöskin, että Henrikin jo oli lähteminen veturista.
— En voi tulla ennenkuin ehkä kesällä, mutta sinua käyn kyllä täällä usein katsomassa, jos saan.
Kun Henrik sitten kulki pois, avattiin juuri odotussalien ovet, ja matkustajat alkoivat tulvata asemasillalle, toinen toisensa ohi kiirehtien.
Tämähän tapahtui ihan jokapäivä samalla tavalla: matkustajat tulvahtivat esille, samalla tavalla sähkölamput valaisivat vaunujonon, jonka etupäässä kiilui veturin vaskivanteet ja kohosi sen musta piippu. Eikä kukaan ajatellut erikseen juuri veturia ja sen kuljettajaa. Mutta Henrikille oli tällä kertaa kaikki outoa ja uutta, ihmeellistä, juhlallista, — näytti niinkuin koko elämä olisi ollut yksi ainoa, suuri kirkko.
* * * * *
Henrik pitikin sanansa, ja matkusti loppupuolella kesää Riihimäelle.