Yhtäkkiä pamahti ihan korvan juuressa lyhyt, kimakka vihellys, Gabriel jotakin väänsi ja toisella kädellään käänsi, kuului sihahduksia, — sitten kauhea pohahdus, rupesi jalkojen alla kolisemaan, asemahuoneen halli liikkui, — yhtäkkiä toinen hirveä pohahdus, — se, missä Henrik seisoo, rämisee ja tärisee, — kolmas pohahdus, neljäs, viides, kuudes — ne seuraavat toisiaan yhä taajemmin, yhä nopeammin ja äkkiä lakkaavat. Asemahalli on aikaa sitten hävinnyt, sähkölamput lentäneet ohitse, ja pimeä taivas tullut sijaan. Nyt vasta näkyy että veturi liikkuu.
— Oletko sinä mammalta saanut kirjeitä? — kysyy Gabriel.
— En-en, — tai juu-juu, olenhan minä.
Ei Henrik osannut tämmöisessä jännityksessä puhua kirjeistä.
Mutta Gabriel jatkoi tämmöisiä kyselyjä, välillä yhä väännellen ja käännellen, vihellyttäen milloin tyynellä, lyhyellä bassokumahduksella, milloin kimakkailla hihkauksilla, milloin pysäyttäen, milloin taas liikkeelle pannen veturinsa. Muutamin paikoin oli ramina, jyske ja tärinä niin armotoin, että Henrik ajatteli: nyt, nyt kaikki hajoaa. Mutta eikös mitä! Selvisi se siitä, ja Henrik alkoi kuin alkoikin tottua.
— Eikö tämmöisestä hirveästä tärinästä hermot pilaannu? — kysyi
Henrik.
— Noh, — sanoi Gabriel, — kuuluvathan ne vanhemmat kuljettajat pilaantuvan, mutta en minä ole vielä ainakaan mitään tuntenut.
— Mihinkäs toimeen ne sitten tulevat, kun eivät enää kelpaa kuljettajaksi?
Gabriel ja lämmittäjä katsahtivat toisiinsa ja naurahtivat.
— Jotkut pääsevät varastonhoitajiksi talleihin, — sanoi Gabriel.