Yksi asia oli tässä suhteessa Henrikin mielestä ihan varma: se, että jos kohtalo kerran asetti jonkun henkilön, — kuten punatukkaisen Hilman — hänen viereensä, niin ei siitä päässyt muulla kuin perustamalla hyvät suhteet tämän henkilön kanssa. Ei auttanut valhe ja itsensä pettäminen: suhteen täytyi olla sydämmen pohjasta rakkaudellinen. Niin kansallisuuksienkin sijoituksessa toinen toisensa viereen, Henrik tunsi niin varmaan kuin hän näki päivän, ettei mitään muuta tietä päässyt eteenpäin. Hän tiesi, että jos koetti välttää, kiertää tai vastustaa kohtalon tahtoa, niin joutui "kärsimyksen tielle", jossa pakko vei sinne, mihin ei vapaaehtoisesti tahtonut mennä.
Sentähden Henrikin tuli oikein sääli Uunoa, kun hän ajatteli, että vähän ajan kuluttua Uunon pää ynnä sen suurenlainen takaraivo tärisee junavaunussa hänen istuessa selin Helsinkiin matkalla Pietariin — venättä oppimaan. Sillä näytti selvältä, että Uuno oli astunut kärsimyksen tielle, sen ensimäisille asteille: kadottanut entisen varmuutensa oman tulevaisuutensa suhteen ja näki kaiken sekaantuvan edestään eikä voivansa enää mitään hallita, ei edes omaa kohtaloansa.
Ja Henrik tiesi kokemuksesta, että ensimäiset askeleet kärsimyksen tiellä olivat tuskalliset.
Hän ihmetteli suuresti, kuinka sattuvasti myöskin Uunon kohtalo kuvasi koko kansan kohtaloa, ja kuinka kansakin oli yhtäkkiä kadottanut entisen varmuutensa, näki kaiken sekaantuvan edessään eikä voivansa enää mitään hallita.
Mutta hän lohdutti itseään sillä varmalla tiedolla, että kärsimyksen tieltä voi koska tahansa päästä oikealle tielle, ja silloin, ihankuin taikasauvan kosketuksesta, kaikki muuttuu.
Loppu.