"Et sinä Uuno rukka ole mistään korkeudesta alas pudonnut, sillä nyt sinä olet vasta niillä alkuasteilla, missä elämä opettaa miestä rakastamaan vaimoansa."
Sisällä olivat myöskin vieraat toisellaiset kuin ennen. Siellä oli monta entistä, Henrikille tuttua, ja näiden joukossa hän huomasi erittäinkin asianajajan: tämä oli omituisesti solakistunut, ja kaikki muutkin olivat sekä huomaavaisempia että kuuntelevaisempia, ja vähemmän äänekkäät.
Illan kuluessa Henrik teki huomion, että Uuno oli avannut sen laatikon sydämmessänsä, jonne hän oli lukinnut vanhan lapsuudenrakkautensa ruotsinkieleen. Hän lausui kyynelsilmin erästä Tegnérin runoa, ja puhkesi ihastuksiin eräästä "sovintopolitiikkaa" koskevasta sanomalehtikirjoituksesta. Kaikki muutkin myöntelivät.
Totien aikana, loppu-iltana, piti tämän johdosta eräs sanomalehtimies, — yleistä mielipidettä arvaillen, — innokkaan puheen jostakin uudenlajisesta isänmaasta, johon mahtui sekä suomalaisuus että ruotsalaisuus.
Henrik huomasi, että Uuno istui vähän kyllästyneenä eikä näyttänyt hyväksyvän. Samoin vaikenivat muutamat muut. Toiset taas huusivat ja jatkoivat puhetta yhä hehkuvammilla sanoilla, ylistellen kaikkien suomalaista "yhteistä" isänmaanrakkautta.
Henrik rupesi silloin taas istumaan nurkkaan.
Ei häntä tällä kertaa nukuttanut, päinvastoin, puheita kuunnellessa hänen omat ajatuksensa liikkuivat voimakkaina ja hillittömästi. Hänestä tuntui, että hänen ajatustapansa oli ainakin tärkeä osa siinä alkuaineiden äkkinäisessä temmellyksessä, joka arvaamatta oli maassa noussut ja kuvastui tässäkin pienessä seurassa.
Mutta hänestä oli aina tuntunut kummalliselta, kun kehuttiin omaa isänmaanrakkautta, — yhtä kummalliselta kuin jos joku olisi ruvennut kehumaan rakastavansa omaa äitiänsä ja veljiänsä enemmän kuin vieraita ihmisiä. Henrik oli päinvastoin kalliilla elämällä kokenut ja saanut tietää, että se todella oli puute hänessä, että hän ei rakastanut muita ihmisiä niinkuin äitiään ja veljiään. Ja niin hänestä nyt myöskin näytti puutteellisuudelta, jos hänellä ei ollut rakkautta muuhun kuin omaan kotimaahansa.
Tuo puhe oli kaikki sitä vanhentunutta elämänymmärrystä, joka katsoi olevansa kutsuttu hallitsemaan kansaa ja sen kohtaloa.
Niinkuin Henrikin asia ei ollut murehtia kenenkään ihmisen kohtaloa tai koettaa järjestää kenenkään asioita, ei mamman kohtaloa eikä Gabrielin asioita, vaan hänen täytyi uskoa, että heidän kohtalonsa oli yhtä hellässä kädessä kuin hänen omansakin, niin juuri ihmisen asia ei ollut järjestää ja johtaa isänmaankaan asioita. Jos oli olemassa suomenkieli, niin tottapa sillä oli merkityksensä ja tarkoituksensa: Miljoonien ihmisten täytyi sen kielen avulla päästä korkeimman totuuden tietoon, mikä on olemassa, ja antaa luotansa tämä totuus omalla omituisella tavalla valaistuna ja uudella tavalla selvitettynä. Tämä tehtävä on jumalan antama maailman hyväksi, eikä sitä mikään mahti tee tyhjäksi. Siihen ei voida koskaan panna edes mitään esteitä. — Jos ei voi ihminen johtaa edes omaa yksityistä kohtaloansa, niinkuin Henrik oli varmasti ja horjumattomasti kokenut, niin kuinka saattoi olla kysymystäkään koko kansan kohtalon hallitsemisesta. Ainoa, mitä Henrik saattoi ajatella tässä suhteessa mahdolliseksi, oli sitä samaa, mitä hän oli itsensä suhteen kokenut, kun oli tietämättänsä Heddiä puhutellut ja sitten saanut todistaa niin merkillisen kohtalonkäänteen: Hän ajatteli nyt, että jos ne, jotka pitävät itseänsä kutsuttuina menettelemään kansan nimessä, ottaisivat menetelläkseen oikein, ainoastaan siksi, että se on oikein, ja ihan kysymättä minne se viepi, niin ehkä tulisikin vastaan aavistamattomia kohtalon käänteitä, pimeimmällään ollessa ihan uusi valo koittaisi ja uudet näköalat aukeaisi. Mutta valtioviisaudella ei nykyaikaan voi enää johtaa muuanne kuin karille.