Sentähden kun Gabriel vihdoin eräänä iltana junan tultua esitteli itsensä neiti Vestlundille ja tämä käytti mitä kylmimpiä ja vaativimpia sanoja, ei Gabriel uskonut häntä eikä pelästynyt, vaan pyysi seurata häntä kotiin.
— Ettekö ole saanut mitään sivistystä, kun ette ymmärrä, ettei sovi noin vaan tulla itseään esittelemään, — ja sitten hän vielä pyrkii saattamaan!
— No, edes tuonne kulmaan, — sanoi Gabriel, pannen liikkeelle ylimmän myhäilytaitonsa.
— Ei tule kysymykseen, ei koskaan! Hyvästi, — sanoi neiti Vestlund venyttäen ja korottaen viimeistä tavua ja päällään kumartaen.
Gabriel ei uskonut mitään näistä.
Kun neiti Vestlund ei saapunut enää asemasillalle, rupesi Gabriel häntä muualta hakemaan, tapasi pari kertaa iltamassa, mutta aina oli hän yhtä ynseä ja karkoitti yhä Gabrielia luotaan. Gabriel ei sittenkään uskonut, vaan seuraavana päivänä erään pahan kohtauksen jälkeen meni suoraa päätä hänen kotiinsa.
Neiti Vestlundia ei ollut kotona. Joku mies tuli häntä vastaan takitta, kaulassa musta sotamiesten kaulalappu.
— Mitä asiaa herralla on, — kysyi tämä, kun Gabriel astui sisälle.
— Onko neiti Vestlund kotona?
— Ei ole, mutta minä olen hänen isänsä, jos on asiaa —