— Ehkä voin häntä odottaa täällä?
— Miksei, herra on niin hyvä ja tulee sisälle. Ja tullivahtimestari Vestlund vei Gabrielin pieneen huoneeseen, joka oli olevinaan sali. Siinä oli kuitenkin piironki ja sen päällä peili ja pieniä posliinitavaroita. Myöskin oli kokoonpantu sänky, siististi peitettynä valkoisella päällyksellä. Toisella puolella oli pieni, hyvin tiukoilla vietereillä pyöreäksi pullistuva sohva, pöytä ja lamppu, sekä uunisermi pronssatuilla puupuitteilla.
Tämä oli silminnähtävästi yhtaikaa sekä sali että neiti Vestlundin huone. Gabriel huomasi sen, istuttuaan tuolille pöydän viereen, ja hän tuli hyvin hämilleen ajatellessaan, että oli näin tunkeutunut ventovieraan neidin kaikkein pyhimpään.
— Täällä alkaa olla vähän pimeä, — sanoi tullivahtimestari, noudettuaan sillävälin virkatakin yllensä ja tuoden sisälle valkokuuppaista palavaa lamppua.
Gabriel huomasi nyt, ettei huoneessa ollut kaikki semmoisessa järjestyksessä kuin sen haltiatar varmaan vaati ennenkuin päästi ketään sisälle. Ja hänen tuli vielä tukalampi olla.
Kaksi tietä näytti hänestä olevan edessä: joko paeta pois tai sanoa tullivahtimestarille kaikki ja pyytää hänen suostumustaan. Gabriel muisteli jossain lukeneensa, että tyttäriä voi kosia suoraan heidän isiltänsä. Ja hän päätti tehdä sen heti.
— Minä olisin samalla kysynyt sopiiko teille, että minä menen naimisiin hänen kanssaan.
Säikähdys ilmausi tullivahtimestarin kasvoilla. Hän rupesi änkyttämään ja hymyilemään.
— Vai niin — juu, juu, — he, he, — kyllä hän tulee kohta kotiin, — herra on vaan niin hyvä ja odottaa.
Gabriel huomasi nyt vasta, ettei hän ollut vielä edes esitellyt itseänsä.