— Nimeni on Gabriel ——, sanoi hän nousten seisaalleen.
Tullivahtimestari ei ymmärtänyt esitystä.
— Herra on niin hyvä ja istuu vaan, — sanoi hän niinkuin vaaralliselle mielisairaalle. — Joko herra on kauankin Turussa ollut?
— Minä olen veturinlämmittäjä.
— Vai niin, lämmittäjä — jassoo, — sanoi tullivahtimestari rauhoittuen ja hitaasti, ja kiersi hänet hirmuiseksi muuttuvalla katseella kiireestä kantapäähän: — Vai lämmittäjä, juu, juu! — Eikä siitä katseesta osannut päättää valmistuiko tullivahtimestari ajamaan häntä ulos vai kepittämään.
Samassa kuului avain käyvän ulko-oven lukossa ja neiti Vestlund tuli kotiin.
— Mitä — mitä tämä nyt taas on! — sanoi hän niinkuin olisi jatkanut eilistä toraa ja huomaamatta isäänsä.
Tullivahtimestari oli todellakin siepannut jostakin kepin ja tuli nyt uhkaavasti esille.
— Niin. poika, mitä sinä täältä oikein haetkaan, alatko laputtaa —
Mutta silloin neiti Vestlund purskahti itkemään ja otti Gabrielia kädestä.