— Kyllä se on niin, pappa, kyllä se on niin, — puhui hän nyyhkyttäen.
Gabriel loisti.
— No, olisit kohta sanonut, jos se niin on, minä luulin, että mikä mies se on —
Neiti Vestlund esitti nyt Gabrielin papalleen, sanoi täydellisesti hänen etu- ja sukunimensä ja minkä pitäjän papin poika hän oli. Gabriel ei voinut kyllin ihmetellä, mistä hänen morsiamensa oli nämä tiedot saanut. Mutta tullivahtimestari rupesi häntä jälleen herraksi karahteeraamaan; sitten he joivat kolmisin teetä, hyvin juhlallisina ja harvapuheisina.
Neiti Vestlund, vaikka oli sillä kerralla antanut valtaa tunteellisuudelle, noudatti sen perästä sitä tiukemmin ankaruutta käytöksessään Gabrielia kohtaan. Jos Gabriel vähänkin koetti panna käytäntöön hellempiä suhteita ja siinä tarkoituksessa nykäsi häntä hihasta tai vaati käymään käsikynkässä, niin neiti Vestlund kiivastui ja närkästyi.
— Älkää luulko että mitään on vielä päätetty, — hän sanoi, ja lisäsi huokaisten: — Kyllä sitä vielä saamme odottaa, jumalaparatkoon.
— Mutta sinähän puhut aivan niinkuin minä tahtoisin viivyttää asiata. Ingrid, kultaseni, miksi me oikeastaan viivyttelemme. — Mitä sanot siihen että menisimme naimisiin jo huomenna?
— Niin, ehkä aivan ilman kuulutuksia!
— No, kolmen viikon perästä sitten. Mehän olemme vapaita kuin linnut.
— Kyllä kai ei teillä olisi mitään sitä vastaan, ei yhtään mitään, arvaan minä.
— Olisiko sinulla sitten? — Ja Gabriel retuutti häntä kyynäspäästä.