Silloin neiti Vestlund yhtäkkiä taas tulistui.
— Tuommoiset temput saatte jättää sikseen. Ei sormellakaan, sanon minä!
— Anna anteeksi, — sanoi Gabriel nöyränä kuin vuona, huomattuaan, että Ingridin silmiin oli tullut kyyneleitä. — Enhän minä, — leikillähän minä vaan. — Mutta sano nyt, onko niin, että sinä itse tahdot viivytellä?
— Ja minusta on sama vaikka herra jäisi suutariksi. En tuon vertaa minä siitä välitä. — Hän näytti etusormella peukalonsa päätä ja kääntyi hänestä ylenkatseellisesti, pannen: pyh, tuommoinen!
Mutta Gabriel ei uskonut. Hän vaan erottuaan siksi kertaa Ingridistä mietti itsekseen ja muisteli Johannesta, joka oli aina niin halveksinut "epäjohdonmukaisia" ihmisiä. Mitäpä hän nyt sanoisi Ingridistä! Eihän tällä ollut yhtään mitään järkeä, ei järjestystä sanoissaan. Ensiksi Ingrid moitti siitä, että heidän avioliittonsa toteutuu jumalaties milloin, sitten hän suuttui, että Gabriel tahtoi kohta viettää häitä, sitten hän sanoi, että vaikka jäisit suutariksi, ei ole yhtään väliä! Mutta kurjan lämmittäjän ei auttanut ruveta hakemaan viisaita ja johdonmukaisia. Ja olihan Gabriel jo katkaissut muutenkin pään häpeältä. Hän sai siis kaikessa rauhassa olla rakastunut tuohon epäjohdonmukaiseen. Ja hänen oli taas lämmin olla, niin kuin tullessa pakkasesta höyryävään veturiin.
Gabrielin suurena huolena oli päästä selville, oliko se tullivahtimestarin juonia, ettei Ingrid tahtonut ottaa ratkaisevaa askelta. Hän kysyi Vestlundilta suoraan asiata ja huomasi silloin tämän puheista, että isä oli ainoastaan yhtä mieltä tyttärensä kanssa, joka vaati, että Gabrielin täytyi päästä ensin veturinkuljettajaksi. He vaativat sitä yhteisesti.
Siinä sitä sitten oltiin.
Taas oli siis Gabrielilla edessä pakkotyö. Hänen oli ensin palveltava vähintäin kaksi vuotta jossain koneverstaassa ja sitäpaitsi suoritettava tutkinto Helsingissä.
Ingrid ei hellittänyt vaatimuksiaan tuumankaan vertaa: ylin koneenkäyttäjätutkinto oli suoritettava. Hän tuli tässä suhteessa niin ankaraksi, ettei ruvennut ollenkaan sinnepäinkään puhumaan avioliitosta eikä mistään, mikä vähänkään oli sen yhteydessä. Hän yhä teititteli Gabrielia merkiksi, ettei asia ollut vielä päätetty. Ja vasta sittenkuin Gabriel oli todellakin mennyt koneverstaaseen päällelyöjäksi ja eräänä päivänä aivan nokisena ja häpeissään hymyillen tuli kadulla Ingridiä vastaan, sinutteli tämä häntä ensi kerran ja Gabrielin suureksi kummastukseksi saattoi häntä läpi kaupungin hänen kortteeriinsa asti. Ja silloin Ingrid myöskin ensi kerran kosketti sitä tulevaisuuden asiaa. Hyvästiä jättäessään hän vähän viivähti ja sanoi: "voi, voi, kuinka se aika sentään lentää pian: pari kolme vuotta, mitä se on!" — ja hymähti tosin vähän, mutta hyvin ystävällisesti. Jos Gabriel oli ennen sidottu Ingridiin, niin nyt hän oli kahlittu.
Mutta samalla alkoi Gabrielille kovan koetuksen aika.