Eräänä iltana myöhään Ingrid kulki Gabrielin kanssa kadulla ja ennen eroamista sanoi salamyhkäisellä, paljon merkitsevällä hymyllä:
— Ja nyt saat kuulla vielä suuren uutisen: ystäväsi herra konttoristi on kosinut minua papalta — jaapas!
Gabriel, joka ei ollut yhtenäkään hetkenä uskonut konttoristin aikomusten rehellisyyteen, seisoi siinä kuin salaman lyömänä. Hänelle oli heti ihan selvänä, että tuon kosimisen tarkoitus oli vaan päästä Ingridiä niin lähelle kuin mahdollista, eikä sitten mitään muuta. Jos hän ei olisi satoja kertoja kuullut metsästysherrain puheita tytöistä ja keinoista näiden taivuttamiseen, niin hän olisi voinut ajatella, että konttoristilla oli tosi mielessä, ja olisi voinut antaa hänelle anteeksi tämä teko. Mutta nyt hän ei ollut ainoastaan kuullut, vaan itsekin ottanut osaa noihin juominkipuheihin; hän oli omin korvin kuullut heidän luettelevan, kuinka talonpoikaistyttö on otettavissa, kuinka piika, kuinka tehtaalainen, kuinka puotineiti, ja oli silloin nimenomaan ollut puhe siitä, että mestarien ja pikkuporvarien tyttäriä piti kosia heidän vanhemmiltaan, jotta vaan kaikki sopivaisuuden vaatimukset tulivat noudatetuiksi — ja sitten vaan purkaa kihlaus niinkuin yleinen tapa vaatii.
— Ja mitä sinun isäsi vastasi hänelle? — sanoi Gabriel vaivalla hilliten itseänsä.
— Pappa tuli vähän hämilleen, tienmä, eikä antanut mitään varmaa vastausta.
Gabriel muisti oman kosimisensa ja näki nyt herra Vestlundin ihka elävänä edessään vastaamassa konttoristille samoilla hämmästyneillä sanoilla, kuin ensin hänellekin.
— Tietysti, tietysti, — sanoi Gabriel, — mitä syytä hänen olisi ajaa sitä ulos.
Nyt purskahti Ingrid nauramaan, kun muisti kuinka pappa oli keppi kädessä uhannut ajaa ulos Gabrielia.
— Ylihuomenna meillä on metsästysretki, silloin kysyn itse konttoristilta mikä hänen meininkinsä oikein on.
Näillä sanoilla kääntyi Gabriel lähteäkseen omalle suunnalleen ja jo ottikin pari askelta, mutta sitten kuitenkin pysähtyi, kääntyi takaisin ja sanoi vähän liian juhlallisesti.