Ja Gabriel nousi ylös, meni ja otti revolverin laatikosta, asetti sen tuolille viereensä ja heittäytyi jälleen pitkäkseen. Hän ei olisi voinut ajatella vapaasti eteenpäin, jos revolveri ei olisi ollut nyt siinä hänen käytettävänään.
Kannattiko hänen oikeastaan elää, kun oli tullut eteen semmoisia suuria sekaannuksia? Hänen täytyi — sen hän oli päättänyt — kysyä huomenna konttoristilta, mikä tämän aikomus oikein oli. Ja revolverin hän oli hankkinut sitä varten, että hän ampuu konttoristin, jos tämä ei voi tyydyttävästi vastata. Ei hän hetkeksikään epäillyt että hänen on näin menetteleminen, mutta se tuntui ainoastaan hyvin vaikealta, ja senvuoksi hän kysyi itseltään: eikö olisi parempi ampua itsensä, niin pääsisi kaikista sekaannuksista, eikä tarvitsisi mihinkään ryhtyä. Hän ottikin todella revolverin käteensä, koettaakseen miltä tällä kertaa tuntui tähdätä vasten kasvoja, mutta mitään ampumisen kiusausta ei tullut. Hän ei tahtonutkaan tappaa itseänsä, vaikka sormi puolestaan olisi nyt kyllä ollut valmis painamaan liipasinta, kun ei ollut mitään kallista menetettävänä.
"Minun siis täytyy kuin täytyykin kysyä siltä perhanan konttoristilta.
Voi sitä mies parkaa, jos se aavistaisi, kyllä se vapisisi!" —
Pelkäämättä enää revolveria hän asetti sen jälleen tuolille, veti
peitteen ylitsensä ja nukkui sikeästi.
Aamulla hän heräsi niin myöhään, ettei olisi enää ennättänyt muiden seuraan. — "Mutta se ei tee mitään, — hän ajatteli, — minä menen jälkeenpäin yksinäni ja tapaan hänet jossain jänistä väijymässä."
Gabriel pukeutui kiireesti, otti revolverin vyölle takkinsa alle ja meni rantakadulle, missä saaristolaiva jo teki lähtöä ja oli eronnut laiturista. Hän hyppäsi rohkealla harppauksella höyryvenheeseen, joka läksi ensin jokea pitkin ja sitten rupesi kiertelemään sisäisen merisaariston ahtaita väyliä. Pannun edessä seisova perämies kertoi pyöränsä takaa, että hän oli ensi reissulla vienyt koko metsästysseuran koirineen ja eväineen — "de va fina varor me', skall jag säga", sanoi hän silmää iskien Gabrielille, tarkoittaen juomatavaroita. Gabriel tapasi itsensä nauramasta entiseen herrasmalliin, mutta tämä nauru tympäsi häntä, hän tuli yhtäkkiä totiseksi ja siirtyi peräpuolelle laivaa. Siellä taas oli paikat täynnänsä huvilayleisöä ja Gabriel tunsi täällä vielä enemmän vieraisuutta pitkävartisissa saappaissaan ilman pyssyä, joka edes olisi ilmaissut hänet metsästäjäksi. Hän meni etummaiseen kokkaan, missä oli pieni kokkakaappi ja halkoja. Siihen hän seisahtui vasten vinhaa aamutuulta, niin ettei laivan tukutusta kuulunut, ja katseli saarien välistä siintävää avomerta.
"Minä en ole mikään, — ei missään ole minulla pohjaa. Saisin edes olla tuona tiirana ja liidellä noiden punasten kallioiden kohdalla ja tuolla tuulessa merenhajussa huutaa alakuloisesti niinkuin sekin: ti-rääy!
"Ei olisi seppiä, ei Ingridiä, ei minun mustaa mieltäni, eikä ketään tarvitsisi tappaa."
Ja Gabriel säpsähti. Oliko hän todella matkalla tappamaan? Mistä kummasta tuo ajatus oli häneen niin syöpynyt. Kysyähän hänen vaan pitää, mikä konttoristin tarkoitus on, eikä ampua muussa tapauksessa kuin että tämä vastaa pahasti. Sitäpaitsi hän ei ammu kaikkia patruunia, vaan säästää pari viimeistä itseänsä varten, ja sittenhän on hänen ollakseen jotenkin yhtä hyvä kuin tuon tiiran: surullinen, mutta huoleton.
Höyryvene tuli vihdoin sille sillalle, missä Gabrielin piti nousta maihin.
Se ei ollut saari, vaan mannermaa ja sieltä pääsi kaupunkiin myöskin maanteitse.