Sillan yläpuolella oli pieni torppa, josta oli tie taloon. Mutta Gabriel läksi metsäpolkua myöten tiheän havumetsän läpi sille metsästysmaalle, jossa hän tiesi seuran olevan.
Mitään ajoa ei kuulunut miltään suunnalta. Arvattavasti metsästyksen ensimäinen jakso oli lopussa, koirat ketjuissa ja aamiainen katettuna toisen metsätorpan tuvassa, — kuten tavallisesti ennen.
Gabriel lähestyi hiljaa ja haluttomasti tätä paikkaa. Ja jo alkoi kuulua torpalta päin iloisia ääniä. Aamiaista todella syötiin, mutta ei tuvassa, vaan nurmikolla, torpan pihan edessä. Hän tunsi leppien takaa vänrikin lakin, näki myöskin kaljupäisen kamreerin seisovan polvillaan maahan katettujen aamiaisruokien ja pullojen edessä ja konjakkilasi kädessä pitävän leikillistä puhetta nauraville syöjille ja juojille, näki hänen nostavan takajaloista jänistä ja kuuli samassa naurun remahtavan ylimmilleen, muutamat hurrasivat, ja kaikki joivat jonkin maljaa. Sitten rupesivat jotkut sanomaan, että metsästys alkaa uudestaan, joku näkyi nousevan, joku pujottavan pyssyä olallensa, joku alkoi laulaa glunttia, ja vähitellen kaikki olivat seisaallaan, lähtemässä.
Gabriel perääntyi väijyksistään peläten että häntä huomataan.
Koirat päästettiin irti ja vinkuen ja ulisten ne heti alkoivat kierrellä metsässä. Yksi tuli ihan hänen ohitsensa, katsahti häneen, heilahutti häntää ja jatkoi matkaansa.
Ei kulunut kuin joku minuutti, niin alkoi ajo käydä, ja tuntien tarkalleen sekä maat että metsästäjät Gabriel läksi sinne, missä koirat kuuluivat kiertelevän.
Tultuaan ahon reunaan, missä metsä alkoi harveta, hän kuuli takaansa huohotusta ja näki kuinka konttoristi juoksi punasena läähättäen yli näreiden ja risujen, haulikko ilmassa. Hänen kintereillään tuli toinen herra, jota Gabriel ei ollut ennen nähnyt. Tämä oli ihan kömpelö näreiden seassa, rillit yhtä mittaa putosivat hänen nenältään, niin ettei hän ennättänyt nostaa lakkia silmiltään, ja hän huohotti sentähden vielä tulisemmin kuin hänen johdattajansa. Molemmat herrat juoksivat Gabrielia huomaamatta hänen edelleen ja pysähtyivät siihen, missä metsä loppui. Jäljessä juossut herra rupesi heti järjestämään itseänsä, pyyhki vaalenneita suupieliään ja niskaansa ja tuskin tuli toimeen valloille päässeen hengästyksen kanssa. Hän oli nähtävästi ensikertalainen, sillä konttoristi piti kovaa huolta hänestä, määräsi hänelle seisontapaikan siirreltyään häntä sinne tänne, neuvoi hänelle mistä jänis arvattavasti tulee, käski vetää hanan auki ja pitää pyssyä ampumiseen valmiina. Ensikertalainen asettui ryntäävään asentoon, yhä vielä huohottaen.
Gabriel katseli semmoisella nautinnolla heidän vehkeitänsä, että melkein unohti mitä hänen oli puolestaan tässä tehtävä. Hänen tuli jostakin syystä sääli tuota toista herraa, joka oli nähtävästi aika mammanpoika ja nyt oli ensikerran antautunut sotaan jänistä vastaan, — tuli sääli senkin vuoksi, että se muistutti vähän Johannesta, tai ainakin olisi Johannes tämmöisessä tilaisuudessa juuri tuolla tavalla pannut suunsa irveen, jos jänis millä hetkellä tahansa olisi ollut odotettavissa ja Gabriel olisi käskenyt hänen vahtia. Ja jonkinlainen anteeksi-anto levisi tästä syystä myöskin konttoristin osalle. Mutta samassa Gabriel muisti, että konttoristi oli pahoissa aikeissa kosinut Ingridiä, ja veri kuohahti taas hänen päähänsä.
Konttoristi oli jättänyt toverinsa ja kiertänyt ahon syrjää polkua myöten tuonnemmaksi.
"Antaa niiden sitten saada se jäniksensä ensin", ajatteli hän, ja jäi paikalleen, mistä näkyi ensikertalainen ja osa ahoa.