Tämä odotus oli kaikille onneksi, sillä Gabrielin ehti taas tulla sääli ja hän muutti aikomuksensa ja tähtäsi jalkoihin.
Laukaus sattui konttoristin vasempaan jalkaan, riipaisten pienen haavan pohelihaan.
— Hjälp, hjälp, — alkoivat molemmat herrat huutaa, ja vastaukseksi kuului metsästyksen keskeyttävä torventörähdys jotenkin läheltä ja sitten halloo-huutoja miehestä mieheen.
Gabriel kääntyi silloin skandaalin välttämiseksi pois ja läksi polkua myöten nopeasti taloon päin, josta maantie kulki kaupunkiin.
Mitä kauemmas hän tuli sitä nopeammin hän kulki, kunnes lopulta juoksi. Yksi ainoa ajatus hänellä oli: nähdä Ingridiä ennenkuin tapahtuu jotain, joka panee sille esteen. Ja hänen mieleensä kuvautui polisikonttorin odotushuone ja lähestyvä komisarjus ja mahdottomuus puolustaa itseänsä sanomalla: "sattui pieni ikävyys," kuten kerran ennen.
Kun hän nääntyneenä pääsi tullivahtimestarin asunnolle, oli tämä onneksi poissa kotoa, luultavasti sunnuntaikävelyllä uudessa virkapuvussa. Ingrid sitävastoin haki paraikaa lankarullaa, joka oli pudonnut ompelukoneen taa, ja oli kyykkysillään maassa.
— Sieltäkö se metsästäjä tulee, — sanoi hän nousten ylös ja tyrkkien näkyvistä ompeluksia, jotka ilmaisivat hänen olleen työssä sunnuntaina.
— Ei mitään hyviä, Ingrid, — sanoi Gabriel ja istui tuolille väsyneenä.
— No? — sanoi Ingrid, pisti langan hampaihinsa ja sujutti sitä sormiensa välissä odottaen mitä Gabriel sanoo.
— Minä ammuin häntä.