— Ammuit? — kiljahti Ingrid, mutta hänen kasvoilleen levisi samalla myöskin voitonriemu. Kaikki säikähdys katosi, kun hän sanoi ylpeästi ja hitaasti.
— No, Gabriel, ymmärrätkö nyt, että ne ovat kaikki sellaisia, kaikki, joiden kanssa sinä metsästät ja purjehdit!
— Mitä sinä tarkoitat, Ingrid?
— Tarkoitan vaan, että mitä hän aikoi tehdä minulle, sen he ovat jo tehneet Heddille, mutta sinä et suuttunut, kun minä silloin kerroin Heddistä.
— Silloin en ajatellut enkä ymmärtänyt, mutta nyt rupean ymmärtämään.
Ingrid, en ikipäivinä mene enää heidän seuroihinsa.
— En minäkään menisi sinun sijassasi. Niidenkö seuraan, jotka eivät pidä meitä ihmisinä!
— Niin, niin — sanoi Gabriel — he halveksivat meitä.
Ja sanoessaan tuon sanan meitä Gabrielista tuntui, että hän sanoi jotakin ihan uutta omalle itselleen, niinkuin hän olisi antanut lupauksen ainiaaksi siirtyä sieltä, missä hän oli ollut ennen, tähän uuteen, missä hän ei ollut vielä ihan kotona. Ja hän olisi mielellään selittänyt tarkemmin, mitä hän tarkoitti.
Mutta yhtäkkiä Ingridin kasvoihin tuli taas entinen säikähdys ja hän juoksi Gabrielin kaulaan.
— Oma Gabriel, sanoitko että olet ampunut häntä? Herra jumala,
Gabriel!