Uuno puhalsi taas ilmaa ja osoitti suurta kärsimättömyyttä, aivan kuin olisi tahtonut nousta ja lähteä tiehensä. Tämä pykälä, joka koski suomalaisen kansan ja sen vanhojen ruotsalaisten virkamiesten väliä, oli hänen arimpiansa. — Mutta lähtemisen sijaan hänen piti jotain sanoa, ja hän sanoi:
— Taitaa olla niin ja näin tämän ylpeäksi kehutun pohjolaisrodun kanssa. Itäsuomessa ei pamputtaminen kävisi päinsä.
— Ei, nuori mies, syy on se, että pamppu on hetken työ, mutta käräjät puolen vuoden. On sattunut, että olen pannut ehdolle: pamppu tai käräjät, ja aina on pamppua ennen otettu.
— En voi ymmärtää, kuinka sivistyneessä maassa saattaa toinen lyödä toista, täysikäistä! — sanoi Uuno kärsimättömästi.
— Et sitte tunnekaan oikeita rakkareja. Juu, juu, — sanoi nimismies miettien toista puheen ainetta. Ja syntyi pitkä äänettömyys, jota Uuno ei aikonutkaan lopettaa, vaan päinvastoin näytti ikäänkuin nauttivan siitä.
Henrikiin oli tämä pamppuhistoria myöskin tehnyt hyvin pahan vaikutuksen, ja kun hänen oli muutenkin vaikea sulattaa vallesmanneja niinkuin muitakin sentapaisia virkamiehiä, — ne olivat hänelle olleet vastenmieliset muinaisista pappilan huutokaupoista asti, — niin hänkin olisi mielellään epäsoinnun osoittamiseksi antanut äänettömyyden jatkua. Mutta hänen tuli vähän sääli tätä vanhusta, joka semmoisella gaudiumilla oli heidät vastaanottanut ja niin paljon heistä odottanut, ja nyt niin äkkiä joutunut harhatielle keskustelussaan. Sentähden Henrik sanoi:
— Olette jäänyt ihan yksin sittenkuin Alina muutti pois.
Ukko katsahti kiitollisesti Henrikiin ja sanoi ensin ajattelematta mitä sanoi:
— Niin, niin, kyllä minä jäin ihan yksin, — eihän minulla ole muita lapsia. Nyt on minulla emännöitsijä täällä.
Ja vähitellen hän rupesi itse ajattelemaan mitä puhui ja tuli yhä enemmän liikutetuksi omista sanoistaan.