— Ihan yksinhän minä olen. — Niin, mitä minun pitikään sanoa, sen pampun suhteen saatatte olla ihan oikeassa, eihän ole hyvä lyödä ihmisiä. — Juu, juu, yksin minä olen jäänyt. Hääiltana hän tuli minun luokseni, ihan luo, ja sanoi: pappa, pappa, annathan minulle anteeksi, että lähden sinun luotasi! — Itsehän asiasi tiedät, sanoin minä, sinua varten tämä kaikki on, nämä permannot, sinua varten pihamaa, navetat, lehmät, pellot, aitat, yliset, sinua varten rengit, piiat — sinun tahtoasi täällä kaikki palvelee, sinun mieliksesi kaikki tehdä pyrkivät. Sinä tahdoit jättää kaikki: Hyvä. Mitä meillä siihen on sanomista muutakuin: tee niinkuin tahdot.
Samassa tuli sisälle joku mies, suuri avain kädessä.
— Kas tässä, Kuhna, tässä on Alina neidin lankoja.
Mies katsahti Henrikiin ja Uunoon.
— Päivää, — sanoi hän pitkään, totisena. Enempää hän ei puhunut, vaan kääntyi asioissa isännän puoleen.
Kun hän oli mennyt, sanoi nimismies:
— Tämä sama vouti rakenteli kaksi vuotta rattaita Alinalle. Niiden piti tulla maailman parhaat. Mutta eipäs saanut valmiiksi ennenkuin neiti vietiin. — Ja mitä minäkin, vanha mies, enää tässä teen, — ei koskaan enää Alina kulje ovissa…
Hän veti äkkiä henkeensä liikutusta hillitäkseen.
Uuno nousi ylös.
— No, joko todellakin? — sanoi nimismies kummissaan. Tämä lähtö riisti häneltä harvinaisen tilaisuuden purkaa sydäntään. Henrik ja Uuno olivat hänelle sukulaisuuden tähden niinkuin näkyvä muisto tyttärestä. Alina oli ikäänkuin lähempänä häntä, kun hän sai heitä katsella ja puhutella.