—No?! No!? innostui Hannes ja oli lyödä Natalja Feodorovnaa olalle suuren ystävyydentunteen merkiksi, niinkuin oli lyyhistänyt Gregorin.
—Mutta—sanoi Natalja Feodorovna.
—Älkää herran nimessä sanoko enää mutta!
—Mutta—naurahti Natalja Feodorovna ja lisäsi niin vienosti kuin taisi: prostitutsioni on sittenkin välttämätön seuraus vääristä yhteiskunnallisista oloista, jotka siis ensin ovat hävitettävät.
—Mitä tarkotatte? Onko mitään suurempaa vääryyttä kuin prostitutsioni?!
—Ivan Ivanovitsh, onko mitään pahempaa tautia kuin isorokko, mutta eihän sitä paranneta repimällä pois rupia. Taudin syy on löydettävä. Prostitutsioni on kaupungin tuottama tauti. Eikö se ole äärimmäinen seuraus köyhien pakosta jättää maansa ja muuttaa kaupunkiin rahanpalvelukseen?
Sanoessaan sanat »köyhien pakosta» Natalja Feodorovna ei voinutkaan säilyttää sitä vienon nöyrää äänilajia, jolla nähtävästi oli aikonut loppuun asti keskustella. Ääni värähti mielenkuohusta ja silmät ihmeellisesti terottuivat.
—Suokaa anteeksi, sanoi Hannes, mutta minä olen sangen tyhmä näissä asioissa, enkä voi ymmärtää——te puhutte pakosta, mutta mikä voisi pakottaa ihmisiä vastoin heidän tahtoansa muuttamaan kaupunkeihin?
Natalja Feodorovnan suupielissä värähti nolo hymähdys ja hän katseli hyvän aikaa Hannekseen ennenkuin rupesi jatkamaan, ilmeisesti mielessään harkiten oliko Hanneksen kysymys todella tietämättömyyttä vai ehkä viekkautta. Yhä pitäen Hannesta silmällä hän sanoi hitaasti:
—Eiköhän talonpoikia pakota kaupunkeihin maan puute?