Hän koputti varovasti.
Silloin kaikki hiljeni ja vasta pitkän ajan kuluttua ääni kysyi juuri oven takaa: kuka siellä?
Hannes nimitti nimensä, mutta ovea ei avattu ennenkuin kiihkeiden kuiskausten ja juoksujen jälkeen, jotka selvään kuuluivat ulos.
Hän päästettiin nyt suureen, pimeään eteiseen, josta useita ovia oli auki valoisampiin huoneihin. Näistä kurkisteli uteliaasti nuorta väkeä, isotukkaisia miesylioppilaita ja säikähtäneitä kurssilaisnaisia. Siis niitä tavallisia ylioppilas-korttereja, joissa mies- ja naisylioppilaat elävät keskinäistä siviliavioliittoa, siten tarvitsematta porttoloita.
Hanneksen kysymykseen Natalja Feodorovnasta vastattiin hänelle yhtaikaa kahdella tavalla. Toisaalta sanottiin: täällä ei asu mitään sellaista; toisaalta kuului: ei ole kotona! Ilmeisesti eivät olleet ehtineet sopia yhteisestä valheesta, jonka vuoksi Hannes sanoi: minä odotan.
—Täällä ei ole teitä varten mitään sopivaa odotuspaikkaa, rohkeni kaunis pieni nainen huomauttaa.
Mutta ennenkuin tuli ratkaistuksi Hannesko suostuu tottelemaan ulos-käskyä tai toiset tulevat pakotetuiksi tarjoomaan hänelle tuolia, ilmestyi Natalja Feodorovna esille.
Sekä iloisesti että nuhtelevasti hän sanoi kohta:
—Ivan Ivanovitsh, enkö kieltänyt teitä?!
Muut asukkaat vetäytyivät nyt huoneihinsa niinkuin simpukat kuoriinsa.