Mutta kaikkein vähin sitä osattiin ymmärtää Hanneksen kotona.
Se vastaanotto, joka tällä kertaa tuli Hanneksen osaksi Helsingissä sukulaisten puolelta, oli peräti toisenlainen kuin ennen muinoin hänen saapuessaan vastaleivottuna vänrikkinä kotiinsa Kustaavan asuntoon.
Kaikkein tyytymättömin oli eno Frans, jonka merkitys ja sanavalta tätä veneh'ojalaisten kaupunkilaista sukuhaaraa koskevissa asioissa oli sillä välin paisunut ylimmilleen. Eikä ihme, että hänen valtansa oli suureksi paisunut. Hänestä oli tullut tämän sukuhaaran kaunistus, jonka kanssa itse Loviisakin, se hienon maailman suuri tuntija, piti jo ylpeytenään olla sukulaisuudessa, vaikka itse ei ollut kuin Tyrväntäisiä: Frans oli kolmikerroksisen kivimuurin velaton omistaja, Frans oli niin lihava, ettei milloinkaan omien jalkainsa teriä nähnyt, Frans oli kasvoiltaan niin punakas, että verevin ruusu olisi niiden rinnalla kalvennut, Frans ei milloinkaan enää ajurinpukilla istunut, Frans käveli herrain kanssa Esplanaadilla, Frans joi liikemiesten seurassa olutta Gambrinin kellarissa, Frans nyykäytti vaan päätä missä toinen lakkia nosti, Frans tiesi kaikki, ja olipa niitäkin, jotka sanoivat hänen rikkautensa nousevan puoleen miljonaan. Frans oli Hanneksen asiaan hyvin, hyvin tyytymätön.
Se tahtoo sanoa, ne syyt, jotka Hanneksella oli esiintuotavana eronsa selittämiseksi, hämmästyttivät jopa suuresti katkeroittivat Franssin mieltä.
Hannes ei tietenkään Fransille voinut sanoa oikeata syytä | eroonsa. Vaikka hän olikin päättänyt alkaa tehtävänsä—eli vallankumouksellisten aatteiden levittämisen Suomessa—kaikkein ensiksi vaikuttamalla omiin lähimpiin sukulaisiinsa,—vaikka hän olikin eritoten juuri Franssiin nähden valmistanut mielessään mitä sitovimpia järjen todistuksia, joilla aikoi oikean hetken tultua niinkuin suurella sähköreflektorilla äkkiä häikäistä Franssin ihroittunutta ajatus- ja tunne-elämää saadakseen hänet ehkä kerran laskemaan kaikki rikkautensa vallankumouksellisten jalkain juureen, ei hän kuitenkaan olisi muuta kuin vahingoittanut tätä aijettansa jos olisi heti ilmaissut kumoukselliset mielipiteensä. Sellaisesta ilmoituksesta Frans olisi saanut, jos oli kokonaan valmistumaton, vähintäin halvauskohtauksen. Asia oli aluksi tyystin salattava.
Tahtomatta kuitenkaan perustaa kohta ilmivalheeseen uusia suhteitaan ihmisiin Hannes siis sanoi Franssille vaan eronneensa siksi, ettei upseerin toimi häntä enää miellyttänyt. Mutta Hannes sai nähdä ihmeekseen, että Frans jo tästäkin uutisesta oli saada halvauksen.
Franssin silmät suurenivat arpuusien kokoisiksi ja sanattomaksi tyypertyen hänen oli astuminen kaksi askelta taapäin pysyäkseen tasapainoaan menettämättä.
Olla lupaavana upseerina, kantaa olkalappuja ja kiiltonappista kruununpukua, vieläpä saada maine koko maan terveimpänä, voimakkaimpana upseerina, sen parhaimpana ampujana, sen etevimpänä kykynä mitä tulee taitoon ylläpitää järjestystä ja innostaa miehistöä,—ja sitten ilman muuta jälleen ruveta vaivaisesti toimeentulevaksi, kulunutta takkia käyttäväksi, kiillokashousuiseksi siviliksi, se oli Franssin mielestä jotain niin nurinkurista, että jos Hannes olisi puolustuksekseen tuonut esiin vaikka kaikkein tärkeimpiäkin syitä ne olisivat Franssista tuntuneet mielenvikaisuudelta. Mutta ei Hanneksella ollut yhtään mitään muuta sanottavaa kuin—kehtasiko sitä edes ajatuksissaan toistaa!—kuin että upseerin ammatti ei häntä miellyttänyt!
Ei miellyttänyt!!
Halvauksen asemesta Frans näitä sanoja kuullessaan tunsi sormiensa päissä ihmeellistä pistelyä ja ihmeellistä halua päästä niin lähelle Hannesta kuin mahdollista, jotta olisi voinut ryhtyä häntä nujuuttamaan.