Aluksi hän ei osannut muuta kuin suu auki töllistää Suomettareensa. Hän luki kirjotuksen uudelleen ja taas uudelleen. Vuoroin naurahteli vuoroin meni totiseksi, katseli lehteen milloin kaukaa milloin aivan läheltä. Niin siinä seisoi ja niin se oli, ei siitä päässyt puuhun ei kantoon.
Siinä seisoi, että koulu avataan suomalaisille kansan lapsille, josta he kahdeksan vuoden kuluttua pääsevät yliopistoon.
Tästä kummasta hän kyllä oli kuullut epäillen puhuttavan, mutta nyt nähtyään asian Suomettaressa täytyi asian uskoa todeksi.
Siinä samassa hetkessä oli hänelle selvänä, että hän panee kaikki poikansa tähän kouluun. Tämä eriskummallinen koulupuuha oli aivan kuin häntä vaan odottanut,—että hänen asiansa olisivat kypsyneet: hän rikastunut ja hänen poikansa kouluikään tulleet. Hyväpä oli, ettei hän niitä vielä verstaisiin ollut ehtinyt antaa, joka olisikin ollut taka-askel hänen nopeassa edistyksessään.
Mutta niinkuin tämä omain poikain kouluun paneminen häntä innostikin, oli hän vielä enemmän innoissaan siitä vaikutuksesta, minkä ehdotus oli tekevä Kustaavaan. Kaikki seikat nyt kiertyivät siihen, että Kustaava tulee lopultakin taivutetuksi. Asia oli nimittäin sellainen, että vaikkei Frans varmasti tiennytkään Kustaavan pojan isästä, oli hänellä aina ollut epäilys, että se oli muuan hieno sotakapteeni. Tämän vuoksi Franssin pojat olivat antaneet Kustaavan pojalle kapteenin haukkumanimen. Mutta Kustaava oli sen kuultuansa kerran raivoissansa huutanut: kyllä minä teille piruille hänestä kapteenin teenkin! Josta Frans päätti, ettei Kustaava tiedä mitään suurempaa kostoa maailmalle kuin jos saisi poikansa herraksi. Sentähden hän nousi ja meni Kustaavaa hakemaan.
Hän löysi sen Kaivopuiston rannasta pyykinpesusillalta, jossa Kustaava suuren paukutuksen keskellä muiden pyykkiakkain mukana virutteli ja kierteli hienoja liinavaatteita jääsohjun seassa. Kun Frans malttamattomuudessaan kutsui hänet erikseen ja lyhyesti mainitsi Hanneksen panemisesta herraskouluun, lensivät Kustaavan kasvot tulipunaisiksi ja hänen täytyi hämmästyksestä istua vaatekorin päälle. Frans oli osunut keskelle hänen sisintä sydäntänsä.
Frans ei sillä kertaa sen enempää puhunut, vaan meni myhäillen kotiinsa odottamaan. Ja aivan oikein: jo kolmantena päivänä Kustaava tuli hänen luoksensa, vaikkei muutoin koskaan käynyt. Tultuansa Kustaava tietysti ei sanonut uskovansa sanaakaan kaikesta siitä mitä Frans oli hänelle koulusta puhunut.
Silloin Frans haki Suomettaren ja luki siitä.
Ei Kustaava vaan uskonut, nousi ja rupesi kiukkuisesti Franssin huonetta luutuamaan.
Silloin Frans todisti hänelle asian toisella tavalla. Hän kertoi viime talvena kerran yön aikaan odotelleensa Kaisaniemen ravintolan luona muiden ajurien mukana milloin siellä kestit loppuisivat. Mutta kun herrat tulivat ulos, olivat muutamat liikutetut ja heidän välillänsä nousi suuri riita. Silloin hyppäsi yksi verannan pöydälle seisomaan ja alkoi selittää tätä samaa koulu-asiaa, ja he vetivät hänet alas, ja yksi rupesi hosumaan kepillä ja sanomaan: issikkainko lapsia te siihen kouluun panette? Toiset sanoivat: eikö issikka ole ihminen? Ja, jotka enemmän juopuneita olivat, rupesivat tappelemaan. Mutta toiset istuivat rekiin, ja ne, jotka hänen rekeensä tulleet olivat, puhuivat samasta asiasta vielä sittenkin kun hän heitä tyttöjen luo ajoi, ja hän kuuli selvästi heidän moneen kertaan sanovan: toiset ajat tästä syntyy! Perille tultua, kun Frans kumartui taakseen vällyä kiinnittämään, yksi herroista löi häntä olalle ja sanoi: onkos sinulla lapsia? Frans vastasi: on.—Pane ne kouluun, niin saat ne herroiksi. Tästälähin suomalaisetkin saavat sivistystä.