Mutta kun kolme tuntia oli kulunut, tultiin häneltä kysymään: Mitä teillä on asiaa?
Frans selitti, ettei hänellä ollut yhtään mitään asiaa.
Silloin sanottiin hänelle: Jos teillä ei ole mitään asiaa, niin menkää pois, sillä täällä ei ole tilaa asiallisillekaan.
Kotiin tultuansa oli Frans lujasti kiroillut. Hän oli ollut kolmituntisen oleskelunsa vuoksi väentungoksessa niin märkänä, että oli vaatteineen päivineen kuin merestä nostettu. Ohikulkevaiset olivat astuneet hänen varpaansa turvoksiin ja liivit olivat peräti harvanappisiksi repeytyneet.
Paljon oli Frans eläessään kokenut ja nähnyt, oli kerjäläisenä vaeltanut maantien loassa, oli ollut juoksupoikana kaiken maailman mestareilla, oli sen seitsemässä myllyssä onneansa koettanut, oli vihdoin rikastumisen salaisuuden keksinyt ja sen avulla hyvään alkuun päästyänsä vihdoin tullut kivimuurin omistajaksi. Mutta niin monessa metkussa ja mutkassa kuin hän eläessään olikin ollut, oli hän aina tullut yhä varmempaan vakaumukseen siitä, että ainoastaan ollen lujassa liitossa esivallan ja polisin kanssa saattoi ihminen saavuttaa rikastumisen tarkotuksen. Kun siis Frans kuuli polisien tehneen lakon, oli tämä hänen mielestään niin nurinkurinen eli kaikkia käsityksiä ylösalasin kääntävä tapaus, ettei hän olisi ottanut uskoakseen, vaikka Abraham olisi tullut ilmottamaan. Yhtähyvin olisi jumala itse astunut alas maan päälle, luopunut valtikastaan ja sanonut ihmisille: hallitkaa itse! Ihmeitä oli Frans elämänsä aikana paljon nähnyt, mutta semmoista mitä hän nyt polisikamarilla oli nähnyt, ei hän vielä ikinä ollut unissaankaan aavistanut mahdolliseksi. Kaikki oli nurin ja ylösalaisin. Viimeiset olivat tulleet ensimäisiksi ja ensimäiset viimeisiksi. Suuret herrat sekasin kaiken maailman sällien kanssa. Polisia ei missään. Kapteeni yksin istuu valtaistuimella. Raatimiehet, oikeusneuvosmiehet, viskaalit, konsulit, tirehtöörit tulevat yksitellen kapteenin eteen, kumartavat nöyrästi ja esittävät asioitaan. Mutta mitäs tämä vielä! Pormestari—itse pormestarikin!—kumartaa kapteenille! Franssin täytyi panna kämmenensä korvan taa ja kurottua sinnepäin, kuullakseen mitä pormestarilla voi olla pyydettävää kapteenilta. Mitä?—Mitä?—Onko se mahdollista! Kuulkaa, kuulkaa! Pormestari pyytää kapteenilta saisiko hän oikeuden ja armon ottaa puoleksi tunniksi issikkaa! Ennen ei tarvinnut kuin viheltää kadunkulmassa, niin sai niitä ympärilleen joka suunnalta, että olivat toistensa päälle lentää. Ja monta kertaa oli Frans itsekin, talvipakkasessa istuessaan keskipukilla, ollut onnellinen kun vihdoin kuuli vihellyksen ja sai hutkia kaakkiansa selkään, etteivät muut ennen ennättäisi. Olipa useasti suljauttanut rekensä juuri tämän saman pormestarinkin eteen, kun näki hänen astuvan kahvilasta hansikoita sormiinsa vetäen. Ja nyt olisi ollut hänen renkiensä vuoro palvella herroja, mutta pormestari ei vihellä, vaan pyytää lupaa kapteenilta, ja Frans ei voi lähettää renkiänsä, sillä rengit ovat hänet vanginneet!
Tässä kohden oli Franssin pää ruvennut menemään niin sekasin, että nuokahti tainnuksiin. Ja häntä virvotellessa olikin häneltä sitten kysytty mitä asiaa hänellä oli, ja päästetty kotiin. Franssin anomukseen saada ajaa kotiinsa oli korkeimpaan paikkaan sitävastoin annettu hylkäävä lausunto, ja hän sai kävellä.
Sentähden, kun kaksi hierojaa oli häntä kotona pari tuntia virvoitellut, oli hänen ensimäinen sanansa kapteenista: Maltashan, kyllä minä sinulle vielä näytän! Vai sinä tässä määräät milloin minä saan omilla hevosillani ajaa! Malta, malta!
Sen enempää huvia ei Hinkille tästä Franssin asiasta koitunutkaan. Ikävissään hän tuli joka päivä soittelemaan vaarin luo, sillä ei milloinkaan vielä ollut elämä hänestä tuntunut niin kuivalta kuin tällä lakkoviikolla. Vaikka kuinka olisi koettanut huvittaa itseään, aina tuli kapteeni väliin ja esti kaikki. Leijonaliput se tietysti vedätti jo kolmantena päivänä alas, ja kun Hinkki meni rautatientorille valitsemaan väliaikaista hallitusta, naulasi kapteeni sellaisen plakaatin, ettei koko vaali merkitse mitään ennenkuin esivalta siihen suostuu. Jolloin Hinkki tunsi itsensä tavalliseksi virkamieheksi eikä ottanut osaa vaaliin.
Kapteenin osottama suuri viisaus ei voinut antaa Hinkille mitään rauhaa. Se yhtaikaa sekä ihmetytti häntä että myöskin jotenkin kalvoi hänen sydänpohjaansa.
Ja ollakseen ajattelematta hän otti sen valssin, josta Hiltu—muuan—oli vielä niin pitänyt »Kolmasti, neljästi…»