Kaikkein enin (melkein yhtä paljon kuin Vasilista) piti Kerttu sentään eräästä aivan nuoresta luutnantista, joka hyvin harvoin pääsi heillä käymään ja silloinkin useimmiten valepuvussa ja myöhään illalla, sillä hän oli tykkiväenluutnantti Viaporista. Kuitenkin hän aina sisälle tultuansa riisui pitkän sivilipalttoonsa ja istui luutnantinpuvussa heillä. Ei hän ollut mikään niin erittäin kaunis, mutta innokas ja samalla niin ilonen ja lystikäs, että aina ja kaikissa asioissa puhui niinkuin olisi vaan pilaa laskenut, vaikka kysymys olisi ollut kuinka vaarallisesta tehtävästä tahansa. Semmoisista Kerttu piti. Ja sen päälliseksi taisi ruotsia, joten Kerttu sai hänen kauttansa selvän kaikesta mistä vaan halusi tietää. Kun Kerttu puhui paljon tästä ihastuksestaan, rupesivat muut sanomaan luutnanttia »Ihastukseksi». Niin että lapsetkin, kun ikkunasta näkivät hänen tulevan, huusivat: Äiti, äiti, Ihastus tulee!
Ja saikin se Ihastus Kertun niin pitkälle vallankumoukseen taipumaan, että Kerttu ompeli punaselle kaartille lipun ja otti osaa suureen mielenosotusretkeen, jonka tarkotuksena oli pakottaa Suomen viimeisen kerran kokoontuneet säädyt hyväksymään lakkoviikolla päätetty yksikamarinen eduskunta ja kaikkien äänestysoikeus. Joka sitten hyväksyttiinkin. Itse oli Ihastus kovin kärsimätön vanhempien toveriensa viivyttelemiseen. Hän olisi tahtonut oitis vaan panna kanunat jylisemään, ja sanoi Kertulle, että he nuoremmat eivät kovinkaan kauan aijo enää suostua tähän vitkastelun ja varovaisuuden henkeen, jota sekä kapteeni että muut vanhemmat vallankumoukselliset tahtoivat noudattaa.
Yksi ainoa oli koko tässä ihastuttavassa ihmisjoukossa sellainen, jota Kerttu ei voinut oikein sietää. Se oli hyvin pitkä mies, joka kyllä istui aina kaikissa kokouksissa, mutta ei koskaan puhunut mitään eikä koskaan nauranut. Se oli todella Ihastuksen täydellinen vastakohta, ja sentähden häntä ruvettiinkin nimittämään Kertun antamalla nimellä »Vastakohdaksi». Mutta kun Kerttu kerran ilmaisi vastenmielisyytensä jopa epäluulonsakin tähän Vastakohtaan, räjähti kapteeni nauramaan, ja sanoi: Elä herran nimessä Kerttu kulta, sehän on koko suunnitelman keksijä ja oikea henki!
Tässä hirveässä touhussa kului aika yli talven kesään asti ja Kerttu rupesi jo luulemaan, että tulee rauhallisempia aikoja. Mutta kun hän sanoi kapteenille, että pitäisi muuttaa maalle, jotta kapteeni saisi vähän levähtää, iski kapteeni merkitsevästi silmää, ja sanoi Kertulle olkansa taakse:
—Nyt ei tästä enää lähdetä minnekään.
Kerttu kysyi mitä hän tarkottaa. Kapteeni sanoi:
—Olemme joutuneet niin kummalliseen asemaan, että meidän täytyy joka hetki kaikin voimin estää taistelun alkamista.
Kerttu teki silmänsä suuriksi.
—No eikö vallankumousta tulekkaan?
—Se ei saa tulla liian aikasin, sanoi kapteeni,—mutta kiihotus on käynyt liian suurella höyryllä, ja meidän omatkin työmiehet … ah, Kerttu! … käsitteiden sekaannus on käynyt hirmuiseksi!