Vuoren itäisen osan ylitse luikerteli kivittämätön tie jalankulkijoita ja niitä kuorma-ajureita varten, jotka kuljettivat kaupunkiin kalliosta louhittuja kiviä. Myös koko läntinen puoli oli louhoksien vallassa ja oli käynti siellä kiviröykkiöiden tähden vaikeata. Epätasaisuutta lisäsivät vielä suuret soraläjät, sillä tätä osaa vuoresta käytettiin kaupungin yleisenä kaatopaikkana.
Jospa hienommat kävelijät siis välttivätkin Tähtitornivuoren särmäkkäitä kivirotkoja, pullojen sirpaleita ja tiilisoraa, niin kuitenkin suuri joukko kultaisen pääkaupungin asukkaista jo silloin rakasti vuorta lempipaikkanansa. Niihin kuului ennen muita satamalastaajat, jotka laivoja ulapalta tähystellessään, mielellään siellä pulloansa kallistelivat, kaartilaiset ja heidän huitukkansa, ja muut joutolaiset, joilla oli aika vetäytyä kaupungista louhikkojen vapauteen juopottelemaan.
Mutta niihin kuului myös erään koulun oppilaskunta, sillä hekin olivat vuoren valinneet olinpaikaksensa.
Tämä koulu oli ensimäinen ja ainoa suomalainen alkeiskoulu pääkaupungin monien muunkielisten sivistyskoulujen keskellä, ja sen pojilla oli siis suuria vastuksia voitettavana. Sillä heidän oli käyminen alituista, sitkeätä taistelua arvonsa ja kunniansa ylläpitämiseksi muiden koulujen monilukuisia joukkoja vastaan, jotka heitä joka suunnalta piirittivät ja luonnollisina vihollisinaan pitivät. Tappeleminen oli ensiksikin »norsseja» vastaan, joiden koulu oli keskikaupungilla, sitten »rottia» vastaan Kasarmintorin kulmassa, ja vihdoin »ryssiä» vastaan, jotka sijaitsivat Välitorin kulmassa. Näistä kaikista olivat »rotat» rohkeimmat, purevimmat ja lähimpänä heitä. Ne olivat myös kaikkein vahvimmat. »Norssit» taas pahat siitä että olivat usein pampuilla varustetut tai iskuraudoilla, joka teki heidät vielä vaarallisemmiksi. Mutta ryssät olivat lukuisimmat.
Alituisen sotatilan vuoksi tuli koulun oppilaiden kesken ainoaksi arvonmitaksi tappelukelpoisuus. Muut arvonmitat, kuten käytös, ahkeruus, tarkkuus, taito, sääty—ne olivat merkitystä vailla. Ahkerat, osaavaiset ja ylempisäätyiset pidettiin pikemmin ala-arvoisina, koska olivat tavallisesti voima-asioissa takapajulla ja suoriutuivat rotista ainoastaan toisten vahvempien turvissa. Tappelukokemus ja siitä lähtevä kunnia saavutettiin yksityisissä ja yhteisissä otteluissa kohtaavan vihollisen kanssa, mutta yhtäpaljon myöskin varsinaisissa taisteluharjotuksissa, joiden leiripaikkana oli Tähtitornivuori.
Eräänä kevätiltana pari päivää ennen odotettua yhteentörmäystä norssien kanssa kokoontuivat koulun tappelukykyiset sinne sotaharjotuksiin. Hinkin, heidän kuninkaansa, oli määrä käytännössä näyttää heille uutta suunnitelmaansa, miten vihollisen voima petetään hajalle teeskennellyn pakenemisen avulla. Odottaessaan tätä Hinkkiä he harjottelivat tavallisia sotaharjotuksia, jommoisia olivat nähneet ryssän sotamiesten tekevän Kampin kentällä. He olivat tällä kertaa ottaneet mukaansa myöskin sen ainoan aatelispojan, joka koulussa oli. Poika oli tosin tappeluihin liian heikko, mutta kun sen isä oli Venäjän palveluksessa oleva suomalainen eversti, saivat he siten käsiinsä pitkän laahustavan miekan, joka räminällään suuresti lisäsi sotamieltä. Tekivät hänestä tilapäisen päällikön ja keppikivärit olalla, rivittäin kulkivat, juoksivat, hajosivat ketjuksi, paneutuivat pitkäkseen ampuma-asentoon, taas hyökkäsivät pystyyn, kertasivat rivejä ja tekivät rynnäkköjä suljetussa joukossa. Liput liehuivat kivärien päissä, ja ne, joilla oli leikkipyssyjä, paukuttivat nalleja.
Kuitenkin oli tavalliseen verraten suuri alakuloisuus nyt vallalla. Eikä kauan kestänyt ennenkuin he jättivät harjotuksensa ja istuivat sinne tänne hajallensa odottelemaan eikö kuningas lopultakin sentään saavu.
Alakuloisuuteen oli syynä suuri, harvinainen, mieliä tärisyttävä tapaus heidän koulu-elämässään.
Se poika, joka heidän keskuudessaan kantoi kuninkaan nimeä ja todella oli kaikkivaltias, ei ollut voimakkain heistä. Hän oli sukkelin, hän oli viekkain, taitavin tappelussa, nerokkain suunnitteluissa, hän petti opettajat paraiten, hän poltteli tupakkia melkein heidän nenänsä alla, meni kuiskauksien avulla läpitse vaikkei lukenut mitään ja sai toimeen lupapäiviä melkein milloin vaan hänelle paraiten soveltui, sillä kun hän käski, ulisi koko koulu, kunnes rehtorin täytyi suostua. Mutta voimakkain hän ei ollut. Voimakkain oli toinen poika, jota sanottiin »kapteeniksi».
Ja nämä kaksi olivat tänäpäivänä tapelleet keskenään koulun pihalla.