Klopstock asetti perämiehen tuhdolle kolme hopeapikaria. Kristoffer kävi pitkäkseen peräkannelle, vihelteli jotakin merimiessävelmää kerran toisensa perästä, ikäänkuin olisi muistutellut sitä, ja sitten hän alkoi kirjoittaa pieneen, punaiseen muistikirjaan.

— Kolumbus runoilee!

— Vaiti, Klopstock!

Kajuutassa lauloi täyteläinen, kirkas tenori:

On viiniä. Ja muusta viis, mä käännän muulle selän. Kun viinivirta tulvii siis, mä kuninkaana elän. Mies autuas, kun veressään, hei, rypälneste laukkaa, siis poika täyttää maljan tään ja naukkaa, naukkaa, naukkaa.

Kevätesikko astui ulos kajuutasta peränpuolelle.

Hänen kasvonsa olivat punakat ja leppoisat ja loistivat aurinkoisen mielen hilpeyttä. Kultasankaisten silmälasien takana hymyili poikamaisen hilpeä silmäpari. Sininen lippalakki oli työnnetty takaraivolle, ja hänen leveälle, kauniille otsalleen kähertyi vaaleita hiussuortuvia kullalta vivahtavana seppelenä. Toinen ruskettunut koura puristi täpötäyttä pikaria, toinen hoiteli hopeakauhaa, maljansekoittajan muhkeaa työkalua.

— Mihin kerto jäi, pojat?

Pykälä ja Klopstock yhtyivät lauluun, ja Kevätesikko löi tahtia kauhalla:

Mies autuas, kun veressään, hei, rypälneste laukkaa, siis poika täyttää maljan tään ja naukkaa, naukkaa, naukkaa.