* * * * *
Samassa pohjatuulessa luovi valkoinen pursi Jurmon saariston autioilla vesillä.
Pykälä oli tyytyväinen kesätöihinsä. Hän oli kierrellyt Kihdin ympäristössä talonpoikien veneissä, kirjoittanut kuvauksia kirkoista, kylistä, taloista, kalastuspaikoista ja oikaissut koko joukon karttojen ja merikorttien virheitä. Hän oli vetänyt nuottaa Sottungassa ja onkinut turskaa Kökarissa, katsellut Hamnön luostarinmuureja ja Kälskärin kannua. Ja lopulta hän oli asettunut asumaan Utöhön, josta Kevätesikko ja Klopstock olivat hänet tavanneet.
Nämä kaksi ystävystä saivat pitää hallussaan veneen. He vierailivat
Föglön pappilassa ja purjehtivat pappilan ylioppilaiden kanssa aina
Kastelholmaan saakka.
Klopstock oli kasvanut, väitti Pykälä. Miehevältä hän näyttikin, päivettynytkin oli. Hän muistutti espanjalaista merimiestä eikä ollut enää lainkaan Werther, arveli Kevätesikko, joka oli täyttänyt kuivauspaperinsa Ahvenanmaan harvinaisilla kasveilla ja sydämensä kaikilla kauniilla tytönkasvoilla, jotka vain olivat olleet tavattavissa Gullkronan ja Lumparnin välillä.
Mutta Utöstä nämä kolme toverusta kiiruhtivat heti eteenpäin, noutamaan Kolumbusta. Pykälä keskeytti vanhan majakan monivaiheista historiaa koskevat tutkimuksensa. Hänen korviinsa oli tullut joitakin huhuja Vrakön tilallisesta. Paljon eivät Utön kalastajat vieraalle ilmaisseet. Mutta lausutut niukat ja poikkipäiset sanat olivat pahaa puhetta, eikä Pykälä saanut lainkaan rauhaa, ennenkuin Kolumbus olisi terveenä heidän parissaan purressa.
Lyhyt elokuun päivä kallistui auringonlaskua kohden ja purren valkoiset siivet liitivät hiljaa halki suuren autiuden, kun Pykälä erotti yksinäisen ruuhensoutajan, joka liikkui hitaasti Jurmon suuntaan. — Luulenpa näkeväni oireita Kolumbuksesta! huusi Pykälä.
Siitäkös riemu ratkesi. Mies nousi ruuhessaan, tähyili, alkoi huiskuttaa lakkiaan. Pykälä oli nähnyt oikein. Mutta riemu asettui, kun Kolumbus astui purteen.
— Mitä sinulle on tapahtunut? kyselivät ystävät.
Kolumbus ei ollut laisinkaan puhelias.