— Minun täytyy tehdä loppuselvitys Vrakön isännän kanssa, hän vain sanoi.
Klopstock pinosi pöytään herkkuja: föglöläistä ruisleipää, kökarilaista kutunjuustoa ja vastakirnuttua voita, utöläistä hiililläpaistettua tuoretta hailia. Kevätesikko täytti pikarit Föglön rovastin kuminaviinalla ja lauloi uusinta lauluaan.
— Huomenna saamme kuulla runojasi, Kolumbus!
Kolumbus tyhjensi pikarinsa.
— En ole tehnyt ainoatakaan runoa.
— Sinä olet tietenkin metsästänyt koko ajan ja kalastanut ja elänyt runoja, niinkuin maisteri Runeberg, kun hän onkii ahvenia Saarijärvellä.
Kolumbus hymyili.
— Minä olen suistunut kuiluun runon ja elämän välimailla.
— Puheenparsi, murisi Pykälä. Juhlallinen puheenparsi! Mutta kaikella on aikansa. Runous vaatii määrättyä etäisyyttä kauniista tai rakkaista seikoista, sen ymmärrän, niin proosallinen kuin olenkin. Talvella, kun istut kamarissasi Helsingissä tai missä sitten istunetkin, niin teet sinäkin värssyjä auringolle.
— Henrikalle, oikaisi Kevätesikko.