Pykälä, Kevätesikko ja Klopstock nostivat purjeet ja odottelivat pyssyt valmiina kärsimättömästi Kristofferia, joka oli äkkiä kadonnut heidän näkyvistään ranta-aittojen lomitse kulkevalle polulle.
Pykälä seisoi laiturilla tähystellen taloa kohden.
— Kolumbuksella on povessaan rohkeutta kymmenenkin miehen osalta, selitti hän ihaillen, mutta haaveilija hän on ja haaveilijana hän pysyy elämänsä loppuun saakka.
Kristoffer oli ehtinyt perille etelärannan valtavan siirtolohkareen luokse. Paikka, johon hän oli jättänyt Henrikan, oli autio.
Hän kiiruhti eteenpäin. Lännempänä oli loppumattomia jonoja laakeita, harmaita kallioita ja niiden lomassa siellä täällä aaltomaisia vierinkivitöyräitä ja yksinäisiä hiidenpöytiä. Kaukaa tästä autiosta maisemasta erotti hän vihdoinkin Henrikan. Kristoffer alkoi juosta ja äänen kuuluviin päästyään hän pysähtyi huutaen tytön nimeä.
Hän näki Henrikan kääntyvän. He katsoivat toistensa silmiin yli kivisen lakeuden. Mutta kun Kristoffer lähestyi, alkoi Henrika väistyä.
Hän huusi viimeisen kerran: Henrika!
Tyttö ei vastannut. Hän kiiruhti eteenpäin. Yhä kauemmaksi ja kauemmaksi rantalakeudella loittoni tuo notkea hahmo ja lopulta se katosi etäisten vierinkiviahteiden harmaiden aaltojen taakse.
Henrika piti sanansa, jonka hän kerran oli antanut Kristofferille.
Kun Vrakön saaristo liukui pois jääden pohjoista kohden kiitävän purren taakse, näkyi vielä kauan kumpumainen vartiovuori kohoten uhmaavan korkeana yli selkien ja saarien kuin jokin sadunomainen alkuaikaishirviö. Kummunkin saattoi nähdä, ja Kristoffer huomasi sen juurella ihmisolennon. Hän tiesi, että se oli Henrika ja että tämän katse seuraisi purren korkeata, valkoista purjetta niin kauan kuin sen saattoi erottaa aalloilta.