Ja tiedä vihdoin, että jos pakenet oikeutta ja hylkäät armon, niin on sinun aikasi lopussa. Silloin olet kuoleva ja perivä iankaikkisen vaivan helvetissä, niin totta kuin Jumala on kuullut Renatan rukoilevan häneltä vanhurskautta.
Isäntä istui etukumarassa, ryntäillään pöytää vasten ja kasvot käsiin vaipuneina.
— Mitä vahinkoa minä olen sinulle tehnyt? hän vaikersi.
— Minulle?
— Mitä hyötyä sinulle on minun onnettomuudestani?
Kristoffer ei lainkaan käsittänyt.
— Tavoitteletko ilmiantajan palkkaa?
Kristoffer ei saanut vastatuksi. Hän seisoi hämmästyksen lamaamana. Mutta samalla hän aavisti hämärästi, minkälaatuinen täytyi olla sen elämänkatsomuksen, josta tuollainen kysymys lähti. Hän oli puhunut kuin kuumeessa, omantuntonsa pakottamana. Oikeudenmukaisesti hän oli toiminut, mutta samalla sokeasti. Nyt putosivat suomukset hänen silmiltään. Hän katsoi toiseen maailmaan, maahansidottujen maailmaan, kylmään, järkevään todellisuusmaailmaan, josta ihmisten enemmistö ei koskaan vapaudu. Ja hän kuuli Renatan murhaajan kysyvän, mitä hyötyä syyttäjälle oli siitä, että hän esiintyi niinkuin oli esiintynyt.
Kristoffer katseli oikeutetun menettelynsä uhria: kokoon lysähtänyttä, murtunutta saaristolaisjättiläistä.
— En ole koskaan aikonut hyötyä sinun onnettomuudestasi, hän lausui painokkaalla äänellä. Minä sanon sinulle hyvästi.