Ihmeellinen auringonlaskun hiljaisuus asusti peninkulmia laajan selän yllä. Maininkien kohina imeytyi siihen. Kurmitsan alakuloinen laulu vaikeni ikäänkuin sävelet olisivat säikkyneet tyhjiä, äänettömiä aavoja. Ystävysten mielet valtasi äkkiä tunto muukalaisuudesta täällä saariston autiudessa.
— Mikä on tuo kaunis kirja? kysyi Pykälä, jota pitkällinen äänettömyys oli alkanut vaivata.
— Novaliksen Heinrich von Ofterdingen.
— Mitä se käsittelee, Klopstock?
— Kaiken olevaisen yhteyttä.
— Ylimalkaisesti sanottu.
— En voi esittää sen perusajatusta muulla tavoin. Mikäli et pidä parempana, että sanon: jumaluutta.
— Maljasi, pikku teoloogi, puuttui Kolumbus hymyillen puheeseen. Heinrich von Ofterdingen käsittelee ennen kaikkea salaperäistä runotaidetta, jonka taikakuvastimessa asiain merkitykset iäti vaihtelevat, uneksitusta tulee todellisuus ja todellisesta uni, ikuisesta ajallinen ja ajallisesta ikuinen.
— Ja mykkä saa äänen: kivet, ruohot, puut, vuoret, tähdet. —
— Sinä rakastat Novalistasi. Maljasi, Markus!