Näytti siltä, ettei vanhus kuullut mitään.
— Minne hän on matkalla?
Vanhus tirkisteli sinistä juhannustaivasta.
— Saanko tarjota hiukan väkevää?
Silmissä välähti ja pienet, punoittavat luomet alkoivat vilkkua.
Kevätesikko otti esille kauniin, kristallisen viinataskumattinsa. Samassa oli vanhus jaloillaan. Hän kaiveli molemmin käsin harmaaksi maalattua pärekoria ja otti siitä komean hopeapikarin.
Kevätesikko tavoitti kallisarvoista juoma-astiaa täyttääkseen sen. Mutta vanhus puristi kalleutensa lujasti kouraansa ikäänkuin olisi pelännyt hymyilevän ylioppilaan ryöstävän sen häneltä. Hänen kätensä oli luiseva ja karvainen, sormet paksut ja päistä leveät, kynnet olivat lapioiden näköiset. Kevätesikko pani kaiken tämän merkille ensi silmäyksellä. Mutta Kolumbus tuijotti hämmästyneenä hopeapikaria, tätä kulttuurin merkkiä repaleiden, lian ja köyhyyden keskellä.
Ukko siemaisi tarjotun kalliin kostukkeen.
— Mikä hänen nimensä on? kysyi Kevätesikko jälleen.
— Samantekevää, miksi häntä sanovat! Onko sitten sinulla jokin nimi?