Ruumiinsoutajan nuotio roihusi samassa rantalouhikossa, josta Kolumbus oli yöllä löytänyt joitakin poroksi palaneiden rantatulien nokisia jäännöksiä. Vanhus itse istui päivällistään syömässä. Hän perkasi vastapyydystetyn hauen, joka vielä pyristeli veitsen alla, siroitti suolaa sisuksiin ja söi sormin raa’an kalan. Sitten hän kopeloi tuhasta naurispaistikkaan ja ahmi suuhunsa tämän höyryävän juurikkaan.
Kevätesikko ja Kolumbus seisoivat vieressä katselemassa. Vanhus ei ollut vastannut heidän tervehdyksiinsä, mutta ei liioin ilmaissut olevansa pahoillaan vierailusta.
— Miksi herran nimessä hän ei paista haukea hiilillä? ihmetteli Kolumbus. Onkohan hän mahtanut virittää tulen vain nauriita hauduttaakseen?
Kevätesikko istuutui maahan vanhuksen viereen ja huusi tämän korvaan:
— Hyvää päivää!
Hän ei saanut mitään vastausta.
— Mikä hänen nimensä on?
Ukko oli vaiti. Mutta hän kohotti katseensa ja tarkasteli ensi kerran uteliasta ylioppilasta.
Kevätesikko värisi. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi katsellut siinä eläintä. Kuuron ukon otsaa peitti kulunut, pyöreä hylkeennahkainen lakki, hänen kasvonsa olivat hiusten ja parransängen muodostamain, likaisenharmaitten nahkaisten kaltaiset ja niistä katseli pari tihruista porsaansilmää.
— Mistä hän tulee?