— En.
— Ruumisarkkua.
Kevätesikko nousi pystyyn.
— Köyhää, kehnoa, kurjaa, höyläämättömistä laudoista häthätää kyhättyä ruumisarkkua.
Kolumbus istui yhä ääneti ja mietteissään.
— Nyt minä ymmärrän sen kamalan parahduksen, joka säikytti meitä, jatkoi Kevätesikko. Kun ukko kuuli selällä sinun huutosi, niin hän tietysti uskoi kuolleen kummittelevan.
Kolumbus hypähti pystyyn. Hän tarttui toverinsa olkapäihin.
— Veli! Aavistan jotain kauheaa. Tuo huuto ilmaisi huonoa omaatuntoa.
— Kuvittelua, Kolumbus! Kun ajattelemme alhaisen rahvaan tunnettua taikauskoisuutta, on kaikki selitettävissä. Ihmiset ovat täällä saaristossa puolittain pakanoita. Usko aaveisiin ja kummituksiin mahtaa olla juurtunut ukon mieleen lujemmin kuin meihin usko viisaaseen kaitselmukseen. Siksi oli hänen tuskansa suuri ja hätähuutonsa kamala.
Kevätesikko ja Kolumbus menivät veneeseen ja siirsivät kuusenhavut syrjään, niin että arkun yläosa tuli näkyviin. He paljastivat päänsä. Kevätesikko laski kannelle seppelen. Kolumbus korjasi vihreän havupeitteen entiselleen, niin ettei tästä kummallisesta vierailusta Kaaronin lautalle jäänyt mitään ulospäin näkyvää merkkiä.