Tummasilmäinen, solakka ylioppilas, joka totteli toverinimeä Kolumbus, retkotti peräsimen varressa musta tukka otsalle valuneena ja sääret ojennettuina yli laidan. Ruskettuneet jalat olivat isonpurjeen jalusnuoralla ja kastuivat aaltoihin purren kallistuessa. Hänen riitakumppaninsa, juris studiosus jo runsaasti toista vuosikymmentä ja toverien kesken Pykäläksi nimitetty, seisoi tähystämässä kannella maston edessä. Se työ olikin hänen mieluisinta askarteluaan. Hän näytti hiukan liikaa lukeneelta ja hajamieliseltä sarvisankaisine silmälaseineen, mutta itseasiassa hän oli mestari tähyämään etäisiä kivirasteja ja vilkkuvaloja ja erottamaan väijyviä salakareja.
— Laskemmeko lahteen?
Pykälä ei vastannut.
— Onko tämä Gullkronan valkama?
Pykälä pysyi itsepintaisesti vaiti.
— Tiukalle isonpurjeen jalusnuora, komensi hän tuimasti. Pidä kiirettä, piru soikoon!
Valkoinen pursi liukui hitaasti leveään lahteen.
Pykälä laski ankkurin.
Pienet, poikamaiset uneksijankasvot pistivät esiin kajuutanovesta.
— Missä olemme?