Tunkeilijat hämmästyivät vraköläisen talonpoikaistuvan tilavuutta ja yksinkertaista upeutta. Avoin, valkoiseksi kalkittu takka; leveät, seinään kiinnitetyt penkit; ikivanha taalalaiskello; kaksikerroksiset seinäsängyt, joiden osittain syrjäänvedettyjen uudinten lomasta patjavuoteet hohtivat houkuttelevan valkoisina. Peräseinän korkea astiakaappi oli täynnä tinalautasia ja -vateja. Hämärästä kattoparrujen alta häämöittivät pitkät reikäleipärivit, ja puhtaaksi pesty lattia oli koristettu tuoreilla kuusenhavuilla.
Pykälä pani heti merkille lukuisat pyssyt, joita riippui seinillä siellä täällä: haulipyssyjä, luodikkoja, vanhoja musketteja, jotka toivat mieleen kuvitelmia kolmikymmenvuotisesta sodasta. Mutta pieniruutuinen ikkuna veti väkisinkin puoleensa Klopstockin katseen. Siellä upeili hilpeästi hohtavan eteläauringon valossa komea rivi huolellisesti hoidettuja verenpisaroita täynnä sinertävänpunaisia kukkia.
Amaryllis-Selinda oli verkkoa paikkaamassa eikä näyttänyt piittaavan muusta kuin kävystä ja langasta ja ratkenneista silmukoista. Ylioppilaat koettivat hieroa tuttavuutta. He kyselivät minkä mitäkin, mutta saivat ainoastaan tyhjänpäiväisiä ja vältteleviä vastauksia. Lopulta puhelias Kevätesikkokin luopui yrityksestä, ja nuo kolme vierasta istuivat tuppisuina rivissä penkillä.
— Soisinpa olevani taiteilija, ajatteli Kevätesikko. Silloin maalaisin hänet tuolla kuningattaren-tuolillaan istuvana, käpy kapeassa kädessään.
— Katsohan, hän sanoi Klopstockille puoliääneen, oletko ennen nähnyt tuollaista tuolia. Katsoppas selkämystän koruleikkauksia!
— Sydämiä, huomasi Klopstock.
— Ja neliapilaita.
Kolumbus astui huoneeseen. Nyökkäsi tovereille ja meni tytön luokse.
— Hyvää päivää, sanoi hän ottaen tyttöä kädestä. Minun nimeni on
Kristoffer. Mikä on sinun nimesi?
— Henrika.