Oi, Amaryllis! Herää jo, pieno! Ilma on vieno, vilpoinen. Taivaalla häilyy kaari, se päilyy, metsissä säilyy hohde sen.
— Oletko keksinyt jonkun tyttölapsen sieltä sisältä? kysyi Pykälä myhäillen. Mutta Kevätesikko ei vastannut. Hän lauloi edelleen:
Amaryllis, siihen voit sä luottaa:
Neptunus sua sylin viivain vuottaa!
Morfeuksen unijuomin juottaa
silmiäs, huulias salli mä en.
Ylimmäinen ovenpuolisko raottui äkkiä. Nuoret naiskasvot olivat näkyvissä juuri niin kauan, että kaikki kolme ylioppilasta ennättivät huomata niiden tavattoman kauneuden. Seuraavassa tuokiossa ne olivat poissa. Kaikki oli ollut kuin noituutta; ei kukaan ollut huomannut, että oven yläosa voitiin avata työntöluukun tavoin, vaikka sisäänkäytävä yhtäkaikki jäi suljetuksi.
— Avaa koko ovi, tyttölapsi! huusi Pykälä, mutta ihastunut Klopstock katkaisi seljanoksan ja heitti nuo kermankeltaiset kukat eteiseen kunnianosoituksena naiselle ja kauneudelle. — Minä nimitän hänet Amaryllikseksi, hän sanoi, hän ansaitsee tuon kaikkien nimien nimen.
— Ei, Kevätesikko puuttui puheeseen, Amaryllis kimmeltää vaaleana kuin juhannus, mutta hän on tumma kuin elokuun yö.
— Tuhkanvärinen, oikaisi Pykälä, ja naamalta ruskea kuin mustalaisnainen.
— Minä voisin rakastaa häntä, tunnusti pikku Klopstock. Mutta tämän liikuttavan tunnustuksen hämmensi Kevätesikon raikuva ylistys:
Maan aarteet jospa joku mulle tois, Selinda, ah, sa saisit kaiken multa! Mull’ aukoa jos vöitäs lupa ois, sun ruumiis kietois monen käädyn kulta. Niin, keisari jos öisin, syleilys jok’ainoon palkkio ois läänitys, jos vyössäni ois tähdet taivahalta, niin tähden saisit joka suudelmalta.
Sillä aikaa kuin Kevätesikko vuodatti laulajasydäntään säveliin, pisti yritteliäs Pykälä päänsä aukosta ja huomasi, että tyttö oli työntänyt oven raskaan salvan syrjään. Tie oli vapaa. Pykälä tunkeutui rohkeasti eteenpäin pikku Klopstock aivan kintereillään; Kevätesikko tuli jäljessä viimeisenä miehenä.