— Sinä uskottelet joutavia.
Pykälä ei vastannut. Hän tarkasteli kiikarilla näköalaa yli meren ja saariston, joka idän puolella sulautui kivierämaiksi, joiden lomiin vesijuovat kietoivat kapeita, sinisiä nauhoja. Kiikarin lasille ilmestyi pieni saari siirtolohkareineen ja ampumakoloineen.
— Ruuhi on poissa.
— Onko se mitenkään merkillistä?
— Ei. Mutta minkätähden alkuasukas ei souda kotiin, kun hän kerran saa isoisia vieraita? Ja minkätähden ei yksikään ihminen mene rantaan katsomaan Kolumbusta, joka istuu ypöyksin kivilaiturilla syömässä voileipää?
He juoksivat alas vuorelta ja menivät pihamaalle, jota suojasi matala kivimuuri. Vanha, kukkiva pihlaja veräjän pielessä ja mustaseljapensas eteisportaitten kupeella koristivat pihaa. Pykälä vetäisi ovea. Se oli salvassa sisäpuolelta.
— Tämä on hävytöntä, Klopstock huudahti.
— Concilium abeundi, Pykälä totesi.
Kevätesikko katsoi sisään pirtin ainoan ikkunan himmeiden, pienten ruutujen läpi. Pykälä kolkutti samaan aikaan ovea.
— Jätä tuo! tiuskasi Kevätesikko ryhtyen laulamaan kauniilla tenorillaan: