Näillä vesillä melu yltyi monin verroin. Pienen, harmaansinisen valkaman yläpuolella vilisi tolkuttomasti kaikensukuisia valkeita lintuja, erilaisia lokkeja, tiiroja, kirkuen, rääkyen ja huutaen kaikissa sävellajeissa. Mutta tämän valkoisen pilven alta aukeni ranta ja koko saari ahdistavan karun näköisenä. Harmaita veneitä, harmaita laitureita, harmaita verkkotelineitä, harmaita ranta-aittoja laakeilia, harmailla paasilla ja rykelmä harmaita rakennuksia alastoman vuoren juurella, jonka huipulla upeili kiviröykkiö!
Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus, ja ainoastaan asuinrakennuksen savupiipusta kohoava ohut sauhu kieli ihmisten läsnäolosta.
Kolumbus jäi purteen, kun toverit lähtivät löytöretkelle. Hän katseli ympärillään olevia valkaman nähtävyyksiä. Siinä oli venetalaita, ranta-aittoja, luhteja, joiden tarkoitusta hän ei voinut käsittää, ja uskomattomat määrät eripaksuisia puita järeistä hirsistä ohuihin rimoihin saakka, kaikki neliskulmaisiin riittoihin pinottuina: kokonainen pieni kaupunki, kun katseli satamakuvaa mereltä käsin. Aluksia oli maissa, ja kaikenlaisia aluksia oli venetalaissa ja laiturien vieressä, Kolumbuksen mielestä riittävästi kokonaisen kylän tarpeiksi. Hän kurkisti muutamaan ranta-aittaan, luuli sitä käytettävän nuottain ja kalastustarpeiden säilytyspaikkana, mutta tapasikin kummakseen vain tyhjiä, pieniä laatikoita, arvatenkin rusinalaatikoita, jotka täyttivät aitan permannosta kattoon saakka. Ovelle oli naulattu jonkun haaksirikkoutuneen laivan nimilauta. Se oli joskus ollut siniseksi maalattu, mutta ei nyt erottunut paljonkaan harmaasta hirsiseinästä. Sirosti leikattujen kirjainten väristä ei ollut hituistakaan jäljellä.
RENA, tavasi Kolumbus. Mutta sammalen syömää puuta tarkoin tutkittuaan hän keksi vielä joitakin T:n ja A:n merkkejä. RENATA oli ollut sen laivan nimi, jonka Itämeri oli näillä äärillään murskannut jonakin syysyönä kauan, kauan aikaa sitten.
Tämä kummallinen ovenkoriste ei ollut ainoa lajiaan. Kaikissa aitoissa oli nimilautoja, rantaan ajautuneita tai irrotettuja hylyistä, jotka olivat ajautuneet avomerta vasten oleville luodoille. Haaksirikon ikivanha murhenäytelmä kuvastui Kolumbuksen mieleen, kun hän kulki siinä ovelta ovelle katsellen näitä muistoja menneiltä ajoilta ja kaukaisista maista.
Vaalenneilla olkikatoilla oli raskaita kiviä. Kolumbus huomasi, että myöskin vuoren juurella sijaitseva asuinrakennus oli samalla tavoin suojattu myrskyltä. Ja hän alkoi aavistaa, miten valtavia olivat rajuilmat ja miten katkeraa oli elämä täällä samaisen meren partaalla, jota hän niin kiihkeästi rakasti ja niin vähän tunsi.
Pykälä, Kevätesikko ja Klopstock kävivät katsomassa vuoren huipulla olevaa kiviröykkiötä: pakanuuden aikaista hautakumpua, kuten saaristontuntija olisi vakuuttanut. Sinne vievällä tiellä oli muutakin merkillistä nähtävää: kivipeltoja ja jatulintarhoja ja notkelmassa kummun juurella nuotion jätteitä. Pieni ei ollut tainnut ollakaan se roihu, joka oli tältä paikalta kerran luonut punaista hohdettaan karien täyttämän meren yli. Laajan ympyrän alalta oli kaikki kasvullisuus palanut ja paljastuneen kallioperustan uurteissa näkyi hiilenjätteitä. Klopstock löysi rotkon, jonka alinomaiseen pimentoon ihmiskädet olivat syytäneet suuria määriä nokista rojua. Hän kiskoi esiin kärventyneitä ajopuunkappaleita: luunkovia järkäleitä, joihin kirves ei pystynyt ja joita tuli ei kyennyt kuluttamaan.
— Miten muhkeita juhannuskokkoja täällä onkaan mahtanut palaa!
— Niiden kokkojen luonteen voimme päätellä ottamalla kaikki merkit huomioon, lausui Pykälä. Kansansuussa on säilynyt muisto jostakin, jota nimitetään harhavalkeaksi.
No niin, kuvitelkaahan sellainen nuotio roihuamassa täällä. Ei ollut todellakaan ihme, jos merenkulkijat entisaikaan myrskyssä ja pimeässä pitivät sitä Utön majakkavalona.