— Ettekö te täällä koskaan kuule käkeä?
— Mitä tyhmyyksiä sinä kyselet? Täällähän on paljasta kalliota, ja käki on metsälintu.
Kolumbus nousi. Erästä alasänkyä kaihtavat uutimet siirtyivät äänettömästi syrjään, ja valtava mieshahmo tuli näkyviin. Tuossa tuokiossa mies seisoi lattialla ojentuen täyteen mittaansa, mikä sai uljaan Kolumbuksenkin näyttämään varsin pieneltä.
Henrika katsahti ylös verkostaan.
— Oletteko nyt nukkunut tarpeeksi, isä? hän kysyi välinpitämättömällä äänellä.
Mies astui horjuen keinuvien siltapalkkien yli ja vaipui istumaan kunniapaikalle pitkän pöydän ääreen. Nyt voivat ylioppilaat katsella Vrakön isäntää. Hänen karkeat, punakarvaiset kouransa olivat vakaina tammisella pöydänkannella, hänen leveä selkänsä nojasi hirsiseinään, hänen punapartaiset kasvonsa olivat kääntyneet vieraisiin päin. Katse — luja ja välkkyvä kuin Henrikan — siirtyi tutkivana toisesta toiseen.
— Hyvää päivää, isäntä, sanoi Pykälä.
— Hyvää päivää, toistivat toverit.
— Jumalan rauha, vastasi isäntä.
Pykälä meni hänen luokseen. Toiset istuutuivat penkille.