— Ainoja.
— Ja tuohikohot?
— Ne ovat kohoja, tietääkseni.
Kevätesikko rakensi penkille tornin sinisistä lippalakeista ja lauleskeli omia aikojaan: Tuuli kiitää yli maan — käki kukkuu lehdossaan.
Henrikan katse siirtyi Kristofferista Kevätesikkoon ja taas
Kristofferiin takaisin.
— Tiedätkö, minä olen kuullut käen kukkuvan.
Pieni hymy kulki läpi ylioppilaiden rivin. Mutta Kristoffer nauroi kohti kurkkuaan.
— Miksi sinä naurat?
— Koska sinä puhut hulluja.
— Se on totta, Kristoffer. Se on heittiö, tuo lintu, koska se munii toisten pesään. Mutta minä kuuntelin mielelläni sen kukuntaa metsässä sinä kesänä, jolloin minä asuin Isossa-Nauvossa ja kävin rippikoulua. Käki osaa ennustaa, sanotaan. Se on toivottu lintu keväällä, mutta syksyllä siitä tulee haukka.