Kristoffer tunnusteli ruukussa olevaa multaa. Se oli kuivaa. Hän tarttui käsin otsaansa. — Ei, tässä talossa eivät asiat ole oikein! Henrika ei tahdo näyttää minulle huonettaan. Hän pelkää, että minä saan vihiä hänen synkistä salaisuuksistaan.
— Täällä on tukahduttavaa, tuumi Kristoffer edelleen, eikä se todellakaan ole ihme. Mutta minkätähden minua vaivaa kuusenhavujen tuoksu, vaikka lattialla on katajanvarpuja?
Kristofferin tajuntaan nousivat kaikki mahdolliset synkät muistot: maahanpaniaiset, joissa hän oli ollut läsnä, kuusenhavuilla peitetty arkku verkkoveneessä ja vastenmielinen vanhus, joka oli kadonnut hänen näkyvistään Gullkronan selälle. Hän muisteli yön unennäkyjä: valtavaa rautarengasta kalliossa ja verkkovenettä, joka jännitti kokkanuoraansa päästäkseen irti. Tuo kaikki muistutti jollakin tavoin piilokuvaa, josta näkee tilanteen tai maiseman mahdollisimman selvästi, kykenemättä huomaamaan pääasiaa. On arvattava, missä laiva keinuu aalloilla, missä matkamies on tiellä, missä kohdassa jylhien kallioiden keskellä rosvo piileskelee!
— Missä se kuuro vanhus oli minun unessani? ihmetteli Kristoffer. Missään ei häntä näkynyt, mutta kaikkialla hän oli läsnä. Hänestä lähti se kauhu, mikä esti minut katkaisemasta verkkoveneen kokkanuoraa. Hän aiheutti sen salaperäisen vastustuksen, mikä kahlehti ruuheni veteen, kun tahdoin meloa Henrikan luokse luodolle. Hän oli se näkymätön rajuilma, joka hätyytti lammaslaumoja, se äänetön myrsky, joka ajoi valkoisia pilviä edellään. Ja hänellä oli myöskin jokin mystillinen yhteys noiden kalpeiden, surullisten naiskasvojen kanssa.
— Ei, Kristoffer ajatteli, minun aivoni keksivät mielettömyyksiä! Kun kaikki käy ympäri, niin kummallista on ainoastaan Henrikan suhde tähän poloiseen, kuolemaantuomittuun myrttiin; ja se on todella selittämätön. Mutta uneni oli arvattavastikin vain sarja ilvekuvia ja vanhus pelkkä veijari ja juoppolalli, Vänöstä kotoisin, kuten hän itse ilmoitti.
Kristoffer lähti sinisestä kamarista. Taivaanlaella säteili aurinko, ja merituuli puhalsi saariston yli voimakkaana ja vapauttavana. Lokit ja tiirat melusivat etelän puolella, vihreän-läikkyvällä lahdella, joka työntyi kallioiden väliin. Kristoffer kulki sitä kohden päätyen tuokion kuluttua suojaisaan lahden poukamaan. Täällä hän sai nähdä uuden sataman ja huomasi talonväen olevan kivilaitureiden luona valmistautumassa nuotanvetoon.
— Hyvää huomenta, huusi Kristoffer.
— Sinä näytätkin olevan aamunvirkku, vaikka olet herrasmies, sanoi Henrika, kun Kristoffer tuli hänen luokseen. Minä aioin juuri juosta sinua herättämään, sillä sinun täytyy olla mukana tässä työssä.
Henrika puhui taas tuolla pehmeällä, laulavalla äänellä, josta Kristoffer piti. Tyttö seisoi avojaloin kivilaiturilla pitäen naaraa kädessään, kookkaana ja notkeana, tuulenviiman puhaltaessa hänen ruskeisiin tytönkasvoihinsa, jotka säteilivät raikkautta ja elämänhalua.
— Henrika menee Janin veneeseen, ja sinä seuraat minua, määräsi talollinen.